Kuulumisia

Blogi on jäänyt ihan taka-alalle sen jälkeen, kun aloitin töissä. Alkuun oli paljon ideoita, joista voisi kirjoittaa, mutta jotenkin se aina vain jäi ja blogin pariin palaaminen oli joka kerta vaikeampaa. Nyt ajattelin kuitenkin ryhdistäytyä ja palata kirjoittamisen pariin, koska sen avulla saan hyvin jäsenneltyä ajatuksiani.

Mitä näissä kolmessa vuodessa on siis tapahtunut? Lopetin koulun kesällä 2014 ja pääsin töihin huolintaliikkeeseen. Siellä viihdyin Suomen ajojärjestelijänä kaksi vuotta ja opin paljon niin työn tekemisestä kuin itesestänikin. Saksaa tuli opittua siinä sivussa, sillä työpaikan kieli oli saksa, vaikka suurin osa työstäni oli suomeksi suomalaisten kuljettajien kanssa. Tuo työpaikka ei sovellu kaikille, mutta voin sitä kyllä jokaiselle suositella. Siellä opin stressinsietokykyä, päätösten tekemistä nopeastikin ja vastuun ottamista tehdyistä päätöksistä. Kun tilanne on päällä ja pahimmillaan melkein 40 kuljettajaa on puhelimessa vaatimassa kuka mitäkin niin keskittyminen täytyy pitää kokonaiskuvassa ja tehdä sen kannalta hyviä, mutta tasapuolisia ratkaisuita. En voi kyllin kiittää kaikkea sitä oppia, mitä siitä työpaikasta sain. Paperit sekä Suomesta että Itävallasta sain kesällä 2015, joten koulukin saatiin virallisesti päätökseen, vaikka papereita pitikin vuosi odotella.

Vuosi sitten sain Saksan puolelta työtarjouksen myynti- ja markkinointitehtävistä ja vaihdoin sinne. Päätöksen tekeminen oli monestakin syystä vaikeaa, mutta ajattelin, että nyt on hyvä aika kokeilla jotain muuta ja saada työkokemusta toisenlaisista koulutusta vastaavista töistä. Työt ovat lähteneet takkuamalla käyntiin ja olen huomannut suuria eroavaisuuksia siinä  miten yrityskulttuuri voi erota kahden toimialan välillä. Voin kyllä sanoa oppineeni nykyisestäkin työstäni paljon ja näitä ideoita ja oppeja voin käyttää varmasti jatkossa mihin ikinä tie minut kuljettaakaan. Kaikista eniten on kuitenkin kehittynyt saksa. Nykyään puhun saksaa erittäin sujuvasti ja sitä on melkein yhtä helppo puhua kuin suomea. Mikä tuntuu itsessään jo melko kummalliselta ajatukselta.

Luvassa on suuria muutoksia ja aikataulu niiden toteutumiseen on vielä auki. Huomenna on töissä palaveri, joka toivottavasti antaa vähän viitteitä tulevasta. Jännityksellä odotan mitä tuleman pitää. Tänään yhdessä palaverissa varmistui muutama asia, jotka takaavat minulle töitä vielä pitkäksi aikaa tuossa firmassa, mikäli muut asiat loksahtavat paikalleen.

Jaikun kanssa ollaan viime aikoina lähinnä nautittu keväästä kävelylenkkien muodossa. Ratsastamiset ovat jääneet vähemmälle ja yhä useammin suunnataan kävelemään maastoon ja ollaan jopa löydetty uusi maastolenkkikin. Jaikku nauttii etenkin silloin, kun saa osan matkasta kulkea vapaana naru kaulalla ja pysähtyä välillä joko syömään tai tutkimaan omia projektejaan. Välimatkan kasvaessa riittävän pitkäksi Jaikku juoksee minut kiinni ja näyttää niin onnelliselta kuin hevonen vain voi näyttää. Viime kesänä suoritimme myös lännenratsastuksen kilpailulisenssin täällä ja nyt olisi oikeus startata lännenratsstuskisoissa täällä, mutta luulen, että ne jäävät meiltä väliin. Jaikku ei ole oikein ikinä innostunut kilpailemisesta ja nyt kun ollaan muutenkin keskitytty nautiskelemaan niin kisakunto on kohtalaisen kaukana.

Kuulumisia

Nyt alkaa olla jo ennätysmäisissä lukemissa tämä postailutauko. Syytettäköön siitä töiden alkua ja muita kiireitä (kuten aina...). Eli edellisen postauksen jälkeen olen aloittanut työt ja vaihtanut osastoa kolme kertaa, Jaikku on tullut takaisin kotiin ja opinnäytetyötä on väännetty sinne ja tänne, joten puuhaa on riittänyt. Vielä olisi edessä työpaikan joulujuhlat, joista on puhuttu jo heinäkuusta alkaen, visiitti Jaikun entiselle kotitallille, suomalaiset pikkujoulut työporukan kanssa, joululoma Suomessa ja valmistuminen. Eli ei täällä pitkästymään pääse, vaikka aina jaksan selittää, ettei mulla ole muuta elämää kuin olla töissä tai tallilla, mutta ilmeisesti siihenkin mahtuu aika paljon toimintaa. Ja kaikki toiminta tietysti kasautuu yhteen ryppääseen, jolloin on ihan kamala kiire ja sitten helpottaa.

Töistä ei kukaan jaksa kuitenkaan lukea, joten mainittakoon vain sen verran, että teen Suomen ajojärjestelyä toisen suomalaisen kollegan kanssa. Ei olisi alkuun uskonut kuinka stressaavaa hommaa se voi olla, etenkin nyt kun on tavallista hiljaisempaa. Voin uskoa, että on helpompi olla töissä silloin kun on paljon hommaa kuin nyt kun on normaalia hiljaisempaa. Joulujuhliin on enää alle kuukausi ja mekko on vielä löytymättä. Tänäänkin koitin netistä etsiä sopivaa mekkoa, mutta kaikissa on joku vika. Joko ne ovat liian kapeita tai liian lyhyitä, jos muuten täsmäisi niin sitten se on liian avara tai liian kallis tai väärän värinen tai jotain muuta. En siis halua kapeahelmaista mekkoa, vaan normaali helma kiitos. Enkä halua myöskään liian lyhyttä mekkoa, polvi pituinen olisi hyvä, mutta kaikki tuntuvat olevan paljon lyhyempiä. Pitkä mekko nyt olisi ainakin pitkä, mutta luulen, että niidenkin helma on pitkäksi mekoksi liian lyhyt. Vaikeeta, vähän alkaa jo tuntua siltä, että perun koko lähtemisen enkä mene ollenkaan. Mekot eivät selvästi ole mua varten.

Jaikku on vihdoin päässyt muuttamaan meidän alakerrassa olevaan talliin, mitäs siitä on nyt jo kolme viikkoa. Rubina lähti siis omaan kotiinsa ja Jaikku tuli tänne. Ollaan viihdytty hyvin ja onhan se luksusta kun hevonen asuu alakerrassa, kerrankin on lyhyt tallimatka. Säästää huomattavasti aikaa kun ei tarvitse 9 tunnin työpäivän jälkeen enää kuluttaa aikaa tallimatkoihin. Ollaan päästy myös ratsastamisen makuun ja Jaikku on ollut niin paljon parempi jalkojensa kanssa kuin pitkään aikaan. Ollaan muutamaan otteeseen maastoiltu, menty pellolla ja kentällä eikä hevonen ole kompastellut juuri ollenkaan. Tänään aamutallia tehdessäni huomasin, että Jaikun toinen takanen turvottaa, siinä on pieni haava, joka on näköjään kerännyt turvostusta jalkaan. Jännä, että puolen sentin haava saa jalan turpoamaan, mutta 30cm pitkä haava lautasten päällä ei aiheuttanut mitään. Jaikku sai siis "pieniä" taisteluvammoja ensimmäisenä päivänä uusien kavereiden kanssa. Kukaan ei oikein tiedä mitä tarhassa on tapahtunut, mutta lopputuloksena oli rikkinäinen aita ja Jaikulla aidan tekemä haava lautasten päällä.

Olin kohta lähdössä uudestaan tallille, mutta taitaa sekin suunnitelma vähän lykkääntyä kun alkoi sataa. No jospa kokeilisin vääntää opparia uudestaan, jos rakas koneeni vaikka tänään haluaisi olla yhteistyössä. Tai ainahan sitä voisi vaikka siivota ja tiskata jos ei tietokone pelitä. Auton siivous taitaa taas vähän jäädä, kun en nyt vaan millään jaksaisi tehdä sitä sateessa. Ja tämä rannekipu estää kyllä aika tehokkaasti koneella olon, pitää vielä katsoa mitä se sanoo virkkaamisesta tai neulomisesta, vaikka fiksumpaahan ehkä olisi antaa sen vain levätä ja tehdä jotain ihan muuta (kuten vaikka sitä siivoomista)

Eihän siihen mennyt kuin kaksi kuukautta..

.. meinaan uuden postauksen väsäämiseen. Motivaatio on ollut vähän kadoksissa kirjoittamisen suhteen ja toisaalta eipä tässä tunnu tapahtuneenkaan mitään ihmeellistä nopeasti mietittynä. Kuitenkin kun alkaa tarkemmin pohtimaan niin näiden kahden kuukauden aikana olen saanut koulun Itävallassa päätökseen, hyvästellyt monta kaveria takaisin koteihinsa, käynyt viidessä maassa, muuttanut ja puuhaillut kaikkea muuta pientä. Eli siis mitään ei ole tullut tehtyä :)

Jos käydään lyhyesti, mutta vähän tarkemmin läpi kuluneiden kahden kuukauden asioita ja aloitetaan vaikka alusta. Toukokuun puolivälissä matkustin siis Suomeen pariksi viikkoa ja samalla tehtiin reissu Venäjälle Karjalaan. Karjala oli ihan uskomaton kokemus ja sinne on pakko päästä takaisin. Maisemat olivat ihan huikeat ja viihdyin muutenkin oikein hyvin. Ainut pieni miinus siitä, että majoituspaikka oli homeessa ja ensimmäisen yön jälkeen en voinut oleskella yhtään ylimääräistä sisätiloissa tai sain kamalan päänsäryn, en pystynyt kunnolla nukkumaan ja kuumekin nousi. Kaikesta kuitenkin selvittiin ja päällimmäinen kokemus oli erittäin positiivinen.

Karjala, Venäjä 2014

Suomen viikon aikana ehdin moikata kavereita, käydä ratsastamassa Ladyllä ja moikkaamassa muitakin heppakavereita, niin ihmisiä kuin hevosiakin. Melko kiireinen viikko kaikenkaikkiaan, mutta tykkäsin. Etenkin oli ihan loistavaa ehtiä kaverin kanssa Porvooseen päiväksi ja juoruilla koko päivä ihan rauhassa kaikkea. Meillä on ollut perheen kanssa tapana käydä Porvoossa joka vuosi, mutta pitkään aikaan ei olla sinne porukalla lähdetty ja jo useampana kesänä olen halunnut mennä käymään. Jostain syystä se kuitenkin aina jää ja nyt vihdoin pääsin sinne uudestaan monen vuoden tauon jälkeen. Toinen paikka missä ollaan perheen voimin käyty vuosittain on Tammisaari, joten eiköhän Mia suunnata seuraavan kerran sinne ;)

Näistä on hyvä Suomi-ilta tehty

Suomesta palatessani yövyin yhden yön Münchnissä, koska lento oli niinkin myöhään kuin viiden kuuden aikaan perillä ja junia ei tunnetusti mene Steyriin enää niin myöhään... Tykkään siitä kaupungista paljon, joten sinänsä asia ei millään lailla haitannut ja pääsin taas kävelemään illaksi keskustaan. Siellä oli konsertti menossa, ei kylläkään mitään käsitystä, että miksi. Monilla oli plakaatit käsissä, mutta en saanut selvää mitä niillä yritettiin kertoa. Hostelli, jossa yövyin oli oikein mukava ja rauhallinen, vaikkakin selkeästi nuorison suosiossa, joten kaikki sujui oikein hyvin.

Viimeinen luento oli muistaakseni 5.6 ja tentti 12.6. Sen jälkeen en olekaan tämän koulun penkkejä pahemmin kuluttanut. Tentin tuloksista ei ole kyllä vieläkään mitään hajua, mutta ei anneta sen haitata, kaikki tarvittavat opintopisteet on päästy läpi jo ajat sitten. Nyt on tämän tytön koulusta jäljellä enää kesän Business Simulation kurssi, opinnäytetyön loppuun kirjoittaminen ja yksi verkkokurssi syksyltä. Sen jälkeen olen toivottavasti valmis tämän tutkinnon kanssa ja voi alkaa pohtia seuraavaa...

Welsin hevosmessuista innostuneena päätin lähteä Equitana Open Airiin, mutta masennus iski ennen kuin pääsin pihasta lähtemään, sillä melkein 800 kilometriä suuntaansa on aika paljon, vaikka autolla ajamisesta tykkäänkin. Joten päätin lähteä extempore Kroatiaan. Perjantaina ajoin ihmeellistä vuoristoreittiä Steyristä Graziin ja olin parhaimmillani päälle kilometrin korkeudessa, ei siinä maisemat olivat todella mahtavia. Yövyin Sloveniassa ja jatkoin aamulla Zagrebiin, Kroatian pääkaupunkiin. Siellä shoppailin ja kävelin keskustassa vailla pienintäkään käsitystä missäpäin kaupunkia olen ja miten ehkä pääsen takaisin autolle, mutta sivuseikkoja. Aina sitä jotenkin löytyy, koska minulla oli kyllä tilanteen varalle suunnitelmat a, b, c, d... Eli ei mitään hätää äiti. Iltapäivästä lähdin ajelemaan Unkariin, bongasin nimittäin kivankuuloisen kaupungin navigaattorin kartasta. Olin taas yötä Sloveniassa ja jatkoin sunnuntaina Unkariin ja Balaton-järvelle. Illalla turvallisesti Steyrissä monta upeaa maisemaa ja kokemusta rikkaampana.

Welsin hevosmessut, arabihevosnäyttely

Unkari

Reissun jälkeen olikin vuorossa muutto kesäkuun puolivälissä. Muutin siis töiden perässä Tiroliin toiselle puolelle Itävaltaa. Uusi paikka on todella kiva ja tuntuu ihan oikealta kodilta. Vieläkin on tavaroita ilman paikkaa, koska sitä ärsyttävää pikkusälää on jostakin syystä siunaantunut täällä olon aikana ihan kiitettävästi. Nyt ajellaan sitten Kirchbichlin, Steyrin ja Behambergin väliä marraskuuhun asti kunnes Jaikku on vapaa muuttamaan perässä tänne. Toivottavasti alakerran tallilla olisi tilaa ja päästäisiin Jaikun kanssa asumaan samaan paikkaan.

Pihatietä

Ja keskiviikkona hyvästelin japanilaiset ja hongkongilaisen kaverin/kaverit takaisin kotimatkalle. Oli mukava nähdä vielä viimeistä kertaa pitkään aikaan, ties vaikka törmättäisiin joskus Aasiassa tai Euroopassa. Mutta kuten joku viisas on joskus sanonut niin ei pidä olla surullinen siitä, että se on ohi vaan iloita siitä, että se tapahtui. Jospa tässä olisi nyt lyhyesti käyty läpi kaikki pääasiat, saa nähdä tuleeko niistä vielä tarkempia postauksia. Kuvia varmaan tulee enemmänkin näytille, mutta saa nähdä. Seuraavaksi siirrytään stressaamaan töiden alkua ja saksan puhumista, joten saa nähdä miten käy vanhojen rästissä olevien postausten kanssa.

Ohi on 350!

Ja nyt ei ole kyse intistä, vaan varsasta. Vihdoin pääsin näkemään sen pienen ihmeen, jota on odotettu 350 päivää viime keväästä asti. Varsa syntyi 21.30 Itävallan aikaa 9.4.2014. Oltiin muutaman viikon ajan äidin kanssa oltu tallilla aina samoihin aikoihin illalla ja pidetty Jaikulle seuraa muutama tunti. Silloin keskiviikkona kun mentiin tallille niin Jaikku oli vähän levottomampi kuin yleensä ja päätin käyttää sen sitten kentällä juoksemassa jos se olisi helpottanut oloa. Sisälle tulon jälkeen alkoi kunnon supistukset ja aika pian Jaikku oli maassa makaamassa ja minä seisoin vieressä. Mihinkään en saanut lähteä ettei Jaikku hätääntynyt, joten näin koko varsomisen noin metrin päästä. Kaikki sujui muuten hyvin, mutta varsa tuli ulos etujalat ristissä ja kieli violettina suusta roikkuen.

Sen jälkeen ongelmat vasta alkoivatkin, kun pystyyn nousemiseen meni tavallista kauemmin aikaa ja tissille meno ei meinannut onnistua millään. Jaloille päästyään kaikki muu sujui, paitsi imeminen (refleksi oli kyllä) ja makuulle käyminen. Tissin löytämistä piti auttaa, mutta yhtään ei silti saanut ohjata ja pullokaan ei kelvannut. Kun tissi vihdoin löytyi onnistui tyyppi rullaamaan nisän jotenkin suuhunsa niin, ettei maitoa tullut imemisestä huolimatta kunnolla. Kaiken säätämisen jälkeen ongelmaksi muodostui nukkumaan käyminen, joka ensimmäisellä kerralla hoitui kaatumalla seinää päin ja jäämällä siihen nukkumaan ja toista kertaa ei enää jaksettu vahtia, kun siitä ei meinannun tulla mitään. Tyyppi vain käveli tai joi aina kun makuulle meno ei meinannut onnistua. Välillä nojattiin otsaa äidin kylkeen kun väsyttin niin paljon, mutta etujalat eivät totellee hallitun maahan lasketumisen onnistumiseksi. Tulee tämäkin postaus aika myöhässä, mutta aina ei voi voittaa ja katsotaan jos saisin vielä tarkempaa yhteenvetoa kirjoitettua joku päivä. Tällä hetkellä vaan oppari menee blogin edelle, kun vihdoin sain siihen vauhdin päälle ja löysin kunnon lähteitä. Joten lopuksi vielä kuvia pikkuTyypistä. Ensimmäiset neljä on otettu kännykällä ensimmäisenä iltana ja loput ulkokuvat on ensimmäiseltä ulkoilukerralta kahden päivän ikäisenä.

Pitkästä aikaa

Taas on aika vilahtanut jonnekin viimeisen postauksen jälkeen. Suurimmaksi syyksi voisin mainita koulun, koska tammikuu oli viimeinen kuukausi tätä lukukautta ja sehän luonnollisesti sisältää paljon tenttejä. Koulu alkoi meillä jo 7.1. ja se viikko oli vielä ihan kohtuullinen. Sen jälkeinen viikko menikin lukiessa ja meidän kulttuurishokkivideota tehdessä, joka olikin ihan oma lukunsa.

Tammikuussa oli yhteensä kuusi tenttiä, yksi kokonainen kurssi ja kahden ison ryhmätyön palautukset. Päivät menivät koulussa istuen ja illalla ja öisin tehtiin koulujuttuja ja luettiin. Kahteen viikkoon ei tullut nukuttua viittä tuntia enempää öisin, mutta hengissä siitäkin selvittiin ja kurssien numeroiden perusteella vielä oikein kunnialla. Eniten stressasin data managementin tenttiä, sillä kurssi oli suurimmaksi osaksi täyttä hepreaa ja tentistä olisi saanut halutessaan todella vaikean. Nyt tentti onneksi keskittyi enemmän käytännön osaamiseen kuin esimerkiksi Coddin 12 tietokantasäännön osaamiseen (joista ei muuten vieläkään ole mitään käsitystä)... Viimeiselle viikolle sattui vielä kaikki mahdolliset juhlat, illanistujaiset ja läksiäiset, joita ei vaan voinut jättää välistä sen takia, että porukka on lähdössä ja nämä olivat viimeisiä tilaisuuksia nähdä kavereita, ehkä jopa viimeistä kertaa. Viikon sisään olin viisissä juhlissa, mikä ei helpottanut univelkaa, koska tentteihin lukeminen hoidettiin sitten juhlien jälkeen yöllä. Elinan kanssa herättiin vasta nyt siihen, että ihmisiin olisi voinut tutustua aiemminkin eikä vasta kahden viimeisen viikon aikana. Vähän pelkäsin, etten ehdi enää tutustumaan, mutta nyt voin sanoa, että todella monta ihmistä tunnen nyt paremmin kuin tammikuun puolivälissä. Se ei toisaalta kuitenkaan helpota hyvästien jättämistä.

Kun tentit ja lukukausi olivat ohi niin päästiin aloittamaan Suomen kurssien opiskelu. Yhtään ei kiinnosta Liiketoiminnan logistiikka, mutta siitä saa syventävän kurssin, joka ainakin Laureassa lasketaan syventäväksi, joten ei muuta kun perehtymään logistiikkaan. Tarkoitus on saada koulu ohi heinäkuuhun mennessä, joten se tietää kohtuu tiukkaa opiskelutahtia myös kesälukukauden ajalle. Eikä tilannetta helpota Suomesta tullut sähköposti, joka antaa viitteitä siitä etten voi valmistua ennen joulua, mutta olen päättänyt valmistua kesällä, joten kyllä siihen joku keino löydetään.

Jaikku on ollut hunningolla nyt koulukiireiden takia ja tammikuussa meni kolme viikkoa, etten nähnyt sitä ollenkaan. Missään vaiheessa ei vain ollut riittävästi aikaa lähteä tallille ja sitten kun oli niin auton akku oli tyhjentynyt seisomisen takia... Onneksi Autoliiton vakuutus auttaa ja sain hoitaa asiani Suomeksi ja he hoitivat jonkun käynnistämään auton täällä. Mielenkiintoinen asia oli se, että kun huoltomies soitti niin väkisin vain puhuin saksaa, vaikka englantikin olisi kerrankin kelvannut. Jostain syystä en vain saanut aivoja käännettyä englanniksi, joten saksalla mentiin, mikä on ehkä vähän jopa pelottavaa. Tänään näin sitten tallinpitäjää, joka kysyi tarvitseeko Jaikku vuolua, kun kengittäjä on tulossa muutaman viikon sisällä. Sanoin, että voi ne jalat katsoa, vaikka omaan silmään näyttää ihan hyvältä omien vuolujen jälkeen, mutta onhan ammatti-ihmisen hyvä katsoa välillä miten asiat oikeasti ovat. Sain myös varattua raspauksen tälle kuulle. Tai siis kysyin tallinpitäjältä tietääkö hän ketään, joka voisi raspata Jaikun niin hän tarjoutui saman tien soittamaan yhdelle lääkärille. Saatiin aika jo keskiviikolle, joten yllättävän nopeaa toimintaa. Joten Jaikun vuosihuolto on kondiksessa, unohtui vain kysyä rokottamisesta, joten vielä pitäisi laittaa viestiä tallinpitäjälle.

Viime viikonloppu vietettiin Elinan kanssa Prahassa ja siltä matkalta ei kommelluksia puuttunut. Kirjoitan ihan oman postauksen Prahasta sekä Jaikun kuulumisista nyt kun aikaa alkaa liietä blogillekin. Jos joitakuita kiinnostaa, niin voin tehdä myös postauksen kaikista kursseista mitä täällä opiskelin ja opiskelusta ylipäätään. Tästä postauksesta tuli nyt vähän sillisalaatti, mutta kuukauden kuulumisia on vaikea tiivistää fiksusti yhteen postaukseen, joten menköön näin ja myöhemmin tulee tarkempaa selvitystä kuluneesta kuukaudesta aiheeseen liittyvien kuvien kera. Tällä kertaa saatte tyytyä vain kuvituskuviin.

Aika kuluu vauhdilla

Olisi varmaan taas aika julkaista Jaikun mahakuvia. Tänään laskettuun aikaan on jäljellä enää 73 vuorokautta ja välissä on vielä oma Suomen lomani, joten eiköhän loppuaika kulu melko nopeasti. Jaikku on muuten voinut oikein hyvin, vaikka olikin joulun jälkeen pitkään kiukkuinen. Syytä en todellakaan tiedä, mutta onneksi nyt Jaikku on jo paremmalla tuulella. Joulun jälkeen olin hurja ja vuolin ensimmäistä kertaa ikinä Jaikun kavioita. Sain siistittyä jokaisen jalan säteitä ja etukavioita jaksoin vuollakin. Sen jälkeen oma selkäni olikin jo siinä kunnossa, että takakaviot oli pakko jättää seuraavaan kertaan. Seuraava kerta on saanut odottaa, mutta ehkä ensi viikolla olisi mahdollista saada aikaiseksi...

23.12.2013

Kävelyllä 23.12.2013

31.12.2013

11.1.2014

11.1.2014

Seisoopa Jaikku huonosti osassa kuvista, mutta ehkä niistä nyt jotain näkee. Vaikka nyt tuntuukin ettei maha ole kasvanut juuri ollenkaan. Takajalat ovat senkin edestä turvotelleet, mutta laskevat aina kävelylenkkien aikana, joten en ole ollut kovin huolestunut.

Kuinka paljon yksi yö voi muuttaa?

Puhun siis uuden vuoden yöstä. Vielä eilen elimme vuotta 2013 ja tänään on alkanut uusi vuosi ja uudet kujeet. Vuoteen 2013 mahtui paljon iloja ja suruja ja muutoksia. Viime tammikuussa olin tähän aikaan Espanjassa viettämässä lomaa perheeni kanssa ja samalla valmentautumassa vanmentajani luona. Palasin sieltä kuun puolivälin paikkeilla takaisin koulun penkille. Olin opiskelija. Sain taistella muutamien opettajien kanssa kursseille pääsemisestäni tietokatkoksen takia, mutta samalla odotin Jaikkua kotiin äitiyslomalta. 18. päivä tammikuuta Jaikku tuli takaisin kotiin ja pääsin aloittamaan ratsastamisen. Muistan vieläkin miten ensimmäisenä viikonloppuna pakkasta oli yli 30 astetta ja silti jollain ilveellä selvisimme Jaikun kanssa hengissä kahden tunnin maastokävelyistä, joita oli pakko tehdä imettämisen loppumisen takia. Hevonen kun ei saisi jäädä seisomaan silloin, kun imettäminen loppuu, vaan liikunnalla vähennetään utaretulehduksen riskiä.

Helmi- ja maaliskuun yritin treenata Jaikun kanssa enemmän tai vähemmän tosissani. Lajina oli tällä kertaa kouluratsastus, johon Jaikku suostui yllättävän kivuttomasti. Koskaan aiemmin hevonen ei ollut liikkunut niin hienosti kuin mitä se liikkui alkuvuodesta. Jokaisella ratsastuskerralla tuntui, että mentiin eteenpäin ja fiilikset olivat kohdallaan. Kuitenkin kaikki ei ollut ihan kohdallaan. Jaikku kompuroi enemmän kuin aiemmin ja veti kerran irti ollessaan nurin ja useamman kerran polvilleen. Jokaisella ratsastuskerralla kompasteltiin ja etenkin maastossa, kun vauhdit kovenivat, ei ollut harvinaista, että sai pelätä hevosen nurin menoa. Samalla Jaikun oikea etupolvi alkoi kerätä nestettä ja vähän sen jälkeen vastakkainen takajalka muuttui tavallista nesteisemmäksi. Varasimme ajan Viikkiin, koska jotain on nyt vialla. Koitin miettiä niitä vähemmän ikäviä vaihtoehtoja, kuten luupiikkiä polvessa, josta selviäisi pelkällä leikkauksella ja kuntoutuksella. Takaraivossa oli kuitenkin ikävä kutina siitä missä vika oikeasti piilee.

Huhtikuun puolivälissä koitti sitten klinikka-aika. Hain kaverilta tarikun lainaan ja ajoin ensimmäistä kertaa yhdiselmää edellisenä iltana ja matkustin Jaikun kanssa kaksistaan seuraavana päivänä klinikalle. Joku väitti hulluksi, mutta minkäs teet kun vakikuski on poissa ja klinikalle pitää päästä. Matka meni kuitenkin hyvin ja Jaikku käyttäytyi erittäin mallikkaasti. Klinikalla aloitettiin ontumatutkimuksella ja yhdellä vilkaisulla lääkäri totesi, että vika ei ole jaloissa vaan neurologisella puolella. Päästiin (jei..) sitten neurologisiin testeihin, joissa uusi lääkäri ei saanut samoja reaktioita esiin kuin ensimmäinen. Lopulta ainut toivo oli, että kaularangan röntgenissä näkyisi jotain. No sieltähän löytyi vaikka mitä ja diagnoosina kaularangan artroosi. Ei pitäisi olla periytyvää, mutta menee iän myötä huonompaan suuntaan eikä ratsastamista turvallisuuden takia suositella. Tunteet olivat vähintäänkin sekavat, koska klinikalle mennessä minulla oli ratsu ja nyt pelkästään siitoskäyttöön sopiva hevonen. Klinikalta kotiuduttua alkoi orin etsintä. Ilman ratsua ei voi olla määrittelemätöntä aikaa, joten jos Jaikun astuttaa nyt niin se on vain viisi vuotta, kun saa oman ratsastuskuntoisen hevosen käyttöön. Huhtikuun lopussa Jaikku oli jo astutettu ensimmäisen kerran ja jäätiin jännäämään miten kävi.

Toukokuu ja kesäkuu menivät ratsutettavia ratsastaessa. Tähän mennessä niitä oli kerääntynyt jo kolme ja niiden kanssa aika kului vauhdilla. Samalla aloitin kesäopinnot, joiden kanssa saikin ahertaa Ruotsiin lähtöön asti. Kesäkuussa tuli kuitenkin pakonomainen tarve päästä tuulettamaan päätä Jaikun selkään ja käytiinkin pieni maastokävely. Oli oikein rentouttavaa, kyllä sitä hevosta osasi ihan eritavalla arvostaa pitkän tauon jälkeen. Toukokuussa meillä oli ensimmäinen ultra ja tiinettä näytti. Oli se hieno fiilis nähdä se pieni alkiomöykky ja tietää, että se on tuleva oma hevonen.

Heinäkuussa lähdin Ruotsiin kielikurssille ja äiti jäi hoitamaan Jaikkua. Ennen Ruotsiin lähtöäni meillä oli kolmen kuukauden ultra ja kaikki näytti vieläkin olevan hyvin. Vietin Billströmskassa yhdet elämäni hienoimmista viikoista, opin ruotsia ja sain monta uutta hyvää ystävää, joiden kanssa olen vieläkin yhteydesä. Ruotsissa oloaikanani Jaikku sai jonkin allergisen reaktion ja iho oli kokonaan pienien pattien peitossa. Äiti sai patit laskemaan, mutta ne nousivat elokuussa kotiinpaluuni jälkeen uudestaan. Vieläkään ei ole tayttä varmuutta mikä ne nostatti, mutta omaan heinään vaihtaminen rauhoitti tilanteen lopullisesti. Elokuussa hoidimme kesän toista ja viimeistä silmätulehdusta, jonka Jaikku onnistui saamaan jostain, vaikka piti ötökkähuppua päässään vuorokauden ympäri.

Elokuun loppu meni muuton valmisteluissa ja kouluhommien viimeistelyssä. Kaksi viikkoa oli aikaa ja ihan liikaa tekemistä, mutta kunnialla selvittiin matkaan. 4.9. laiva starttasi Vuosaaren satamasta kohti Saksaa ja uusia kuvioita. Muutaman päivän päästä saavuimme Itävaltaan, jossa alkoi oman asunnon ja hevoselle uuden tallipaikan etsiminen. Melko heti oli selvää, ettei Jaikku voi jäädä sinne tallille, josta olimme saaneet tallipaikan Suomesta käsin. Kirjoitan vielä matkasta ja tallikuvioista oman postauksen paremmalla ajalla.

Syksy meni omalta osaltani koulussa ja Jaikulla lähinnä totutellessa paikalliseen hevoskulttuuriin puolipäivätarhauksineen. Vaihdoimme vielä kerran tallia nykyiselle tallillemme, jossa on tarkoitus olla toistaiseksi, vaikka sielläkin on tottakai puutteita, missä ei olisi. Vuosi huipentui perheeni vierailuun täällä joulun aikaan.

Mikä muuttuu vuodelle 2014?

Tänä vuonna syntyy kauan odotettu varsa, tänä vuonna valmistun enkä ole enää opiskelija, vaihtoaika Itävallassa loppuu... Tuntuu, että muutoksia on paljon ja en tiedä miten niihin voi varautua ja mitä ne tuovat tullessaan. Varsan syntyminen on tietenkin hieno asia ja sitä odotan innolla, tiineyslaskuri on ollut viime aikoina kovassa käytössä :) Odotan sitä, että pääsen puuhailemaan varsan kanssa ja opettelemaan Jaikun kanssa kunnolla ohjasajoa. Onhan siltä saatava varsamaha pois... Hevosten kanssa tulen varmasti oppimaan paljon uutta ja ehkä kehittelemään uusia näkökulmia lähestyä asioita.

Valmistuminen puolestaan on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta on mahtavaa valmistua ja päästä pois koulusta, mutta toisaalta tuntuu, että en ole valmis. En osaa tehdä tämän alan töitä, enkä varmaan kyllä saakaan niitä ulkomailta, minne haaveilen jääväni. Haluaisin vielä jäädä kouluun lusmuilemaan ja kuluttamaan aikaani, tällä kertaa ehkä normaalilla tahdilla opiskellen. Mutta kuitenkin olisi kiva vihdoin saada oikeaa palkkaa ja koulusta aiheutuva stressi loppumaan. Ja palkka helpottaisi myös lisääntyneiden hevosten elättämistä. Mene ja tiedä mitä tapahtuu. Tämän hetkisenä päähän pistona on hakea saksankieliseen koulutusohjelmaan täällä, joka tarkoittaa virallisen kielikokeen suorittamista. Eikä siinä vielä kaikki, vaan se koe pitää suorittaa jo helmikuussa. Iiiiiikkk... Ja tosiaankin vaihtoni täällä loppuu heinäkuussa, joten mikään ei enää sido minua tänne. Nyt tuntuu vahvasti siltä, etten ole palaamassa Suomeen ainakaan suoraan täältä, mutta muuten maailma on avoinna. Mistä sitä ikinä tietää mistä löytää itsensä kun vuosi seuraavan kerran vaihtuu. Koulun ja vaihdon loppuminen tavallaan lopettaa sen tutun ja turvallisen arjen, joka on ollut samanlaista jo pidemmän aikaa. Koulun osalta puolitoista vuotta ja vaihdon osalta puoli vuotta. Tavallaan hieno tilanne, kun voi päätyä tekemään mitä tahansa, mutta toisaalta ehkä jopa vähän ahdistava, kun ei todellakaan voi tietää mistä löytää itsensä ensi syksynä.

Suomitytöt valloittaa maailman

Mä olen niin ylpeä itsestäni tällä hetkellä, eiköhän joku tilanne taas palauta mut maan pinnalle, mutta toistaiseksi tuntuu siltä, että olen ehkä oppinutkin jotain. Nimittäin saksaa. Kävin aaton aattona naapurin luona kahvilla ja juttelin sujuvasti saksaksi (!) kaksi tuntia ja olin kartalla koko ajan siitä mistä puhuttiin. Suurin voittaja fiilis ikinä. Seuraavan kerran pääsin harjoittelemaan kunnolla viime lauantaina kun tallinpitäjä pyysi meitä kahville ja näytti toisen tallinsa sen jälkeen. Ehkä mulla on vielä mahdollisuuksia oppia tämä kieli sujuvasti. Ei siinä, kuullunymmärtäminen on parantunut huomattavasti ja sen kanssa ei juurikaan ole enää ongelmia, kunhan vastapuoli puhuu saksaksi tunnistettavaa saksaa eikä Itävallan omaa mongerrusta. Puhuminenkin on sujuvampaa kuin tänne tullessa, mutta virheitä tulee silti enemmän kuin laki sallii. Kuka on ensinnäkään keksinyt sanoille suvut ja sen lisäksi säännön, että suku, luku ja sija tulee näkyä jokaisessa mahdollisessa paikassa. Joten kompastuskiviä tässä kielessä piisaa ja nauroinkin sitä tutorilleni aiemmin, että saksan kielioppi on selkeästi kehitetty sitä varten, että saksalaiset pääsevät nauramaan ulkomaalaisille, jotka yrittävät puhua saksaa.

Mutta asiaan, tarkoitus ei ollut kertoa postauksen verran siitä kuinka mukamas osaan paremin saksaa, vaan siitä kuinka hieno hevonen minulla on. Homman nimi oli toisinsanoen maastolenkki tallinpitäjän ja yhden jokerijäsenen kanssa. Aiheutettiin Jaikun kanssa suurta hämmennystä jo siinä vaiheessa, kun päästii tallin pihalle ja muut huomasivat, että aion lähteä ratsastamaan ilman satulaa. Eihän Jaikkua voi enää kiusata satulavyöllä, kun ressukan maha on jo niin iso ja se joutuu kaiken lisäksi raahaamaan mua selässään ympäri maita ja mantuja. Totesin vaan muille, että Jaikku on liian paksu satulalle ja se oli jostain syystä muiden mielestä hauskaa. Tallinpitäjä oli itse saanut laitettua satulan yhdelle siitostammalleen, joka varsoo ennen Jaikkua ja jolla on vielä isompi maha, mutta ei anneta sen häiritä... Lenkki sujui oikein hyvin ja vuoristossa kun asutaan niin kuvaavin selostus reitistä olisi ehkä seuraava: Ensin mentiin pitkään alas ja sen jälkeen kiivettiin ylös. Jaikun mielestä muut olivat ihan liian hitaita ja ylämäkeen olisi pitänyt saada laukata, vaikka oli tarkoitus tehdä käyntilenkki. No kompromissina Jaikku ravasi (ilman lupaa kylläkin) mäen puoleen väliin, jossa loppui puhti ja tyttö tyytyi kävelemään loppumatkan. Puoliveriset edustivat pelkäämällä puukasaa, kaivon kantta ja jotain mystistä voimaa keskellä avaraa peltoa. Jaikku tallusti maisemia katsellen rauhassa koko matkan ja sai jo lenkin aikana ja sen jälkeen hyvin paljon kehuja ja ihmetystä muilta kuinka rohkea se on. Vaikka Jaikku the city-hevoselle tällä lenkillä ei ollut mitään ihmeellistä, ei edes junia tai rekkoja. Olin niin ylpeä pienestä suomenhevosesta, joka teki vaikutuksen muihin jo pelkän maastokävelyn aikana. Saa nähdä mitä muut sanovat, kun Jaikku alkaa ohjasajaen liikkua varsomisen jälkeen, jotta päästään taas eroon siitä mahasta. Eiköhän me vielä valloiteta maailma Jaikun kanssa ja kohtahan niitä on jo kaksi, joten maailmanvalloitus operaatio saa apujoukkoja. Tätä hevosta ei ole kyllä kertaakaan tarvinnut hävetä täällä, ei käytöksen eikä minkään muunkaan syyn takia. Olen niin ylpeä ja onnellinen Jaikusta, on se vaan niin hieno hevonen oli muut mitä mieltä tahansa.

Koska kuvia ei tältä päivältä ole niin tässä kuva juuri Itävaltaan suupumisen
jälkeen ensimmäiseltä tallilta.

Koulustressiä

Jos keskittyisin tällä kertaa ihan vain kuulumisiin, taas kerran. Edellisistä kuulumisista on vierähtänyt aikaa vajaan kuukauden verran ja se aika on mennyt huolellisesti koulun penkkiä kuluttaen. Koko lokakuun aikana minulla on ollut yksi vapaa lauantai ja muut lauantait koulua, tämäkään viikko ei tee poikkeusta. Aloitetaan kuitenkin alusta. Kuun puolivälissä Jaikku muutti uuteen kotiinsa. Olen niin ylpeä siitä hevosesta, kun se käyttäytyy niin hienosti. Olin yksin viemässä sitä uudelle tallille Alppien rinteelle. Jaikku käveli traileriin hienosti ilman minkään näköistä epäröimistä ja odotti hienosti, että saan takapuomin kiinni ja lastaussillan ylös. Vähän tosiaan jännitti yksin lastauksen puolesta, koska Jaikulla on takanaan pitkä matka tänne ja vähän pelkäsin, ettei se ole halukas matkustamaan uudestaan. Pelko oli kuitenkin turhaa ja kaikki sujui paremmin kuin hyvin. Uudella tallillakin hevonen käyttäytyi erittäin hienosti ja pystyin olemaan vain ylpeä siitä. Sinne se jäi illalla syömään kunn lähdin ja tuntui vähän pahalta jättää sitä uuteen paikkaa yksin, mutta kokemuksesta voin jo sanoa, että kyllä tämä hevonen pärjää.

Uusi talli ja uudet kaverit

Sunnuntaina oli ESN-porukan kanssa reissu tutustumaan Mauthausenin keskitysleiriin. Odotin reissua kovasti, koska halusin päästä näkemään millaisia paikkoja ne ovat olleet. Hyvin onnistunut retki hyvässä seurassa, vaikka onnistunut ei olekaan ehkä oikea sana kuvaamaan retkeä, jolla on tutustunut paikkaan, jossa on tapettu noin sata tuhatta ihmistä. Täytyy kirjottaa paremmalla ajalla ja kuvilla varustettuna oma postaus aiheesta, koska se oli erittäin pysäyttävää käydä siellä ja kuulla oppaan kertovan mitä on tapahtunut ja missä mitäkin on ollut. Muuta ei voi sanoa kuin, että veti hiljaiseksi.

Seuraavalla viikolla oltiinkin koulussa yllättäen maanantaista lauantaihin ja tuskastelin jo hyvissä ajoin etukäteen perjantaiksi merkittyä koulupäivää 8.30-21.30. Päivä meni kuitenkin hyvällä kurssilla erittäin nopeasti ohi ja voin vain todeta, että etukäteen murehtimalla ei saa muuta aikaiseksi kuin ikävän olon itselle. Torstaina oli tutorimme synttärit ja tehtiin visiitti koko suomalaisporukan voimin. Oli mukavat juhlat. Erikoisinta oli, kun huomasin tuntevani puolet porukasta, vaikka kokoajan on ollut sellainen tunne etten tunne täältä ketään. Viihdyin juhlissa taas vähän suunniteltua pidempään ja tutustuin entisiin tuttuihin taas vähän paremmin.

School of Management Steyr

Seuraavalla viikolla oli strategisen suunnittelun välitentti, joka toivottavasti meni läpi. Osasin kyllä vastata kaikkiin kysymyksiin, mutta päälle kuuden sivun koe ja 60 minuuttia aikaa ei anna hirveästi mahdollisuuksia vastata kysymyksiin kunnolla. Sain kuitenkin vastattua kaikkiin kysymyksiin, johon kaikki eivät pystyneet ja aikaa löytyi vielä yhden vastauksen läpilukemiseen. Tosiaan toivon, että meni läpi, koska en itsekään enää ymmärtänyt mitä olin kirjoittanut vastaukseksi :) Eli voin puolustautua sillä, että jos ei mene läpi niin se johtuu siitä ettei ollut aikaa keskittyä vastaamiseen, vaan piti saada vain jotain aikaiseksi. Ensi viikolla tulee tulokset, joten siihen asti saa jännittää.

Saman viikon perjantaina lähdettiin opintomatkalle Tsekkiin. Aamulla lähdin kotoa seitsemän maissa ja kotiuduin illalla puoli kahdeltatoista, joten pituutta kertyi ihan mukavasti. Matkustin Bettinan kanssa toisen opettajamme kyydillä ja menomatkalla Brnoon eksyimme jostain kummallisesta syystä Bratislavaan, mutta sivuseikkoja tällaiset... Kyllähän jokaiselle voi käydä niin, että eksyy täysin eri maahan. Päiväruokaa ehdimme syödä yhden jugurtin verran ja sitten pääsimme kuuntelemaan (taas) oman ryhmämme esitystä Itävallan ja Tsekin kulttuurien eroista. Esitys meni hyvin ja saatiin aikaiseksi hienoa keskustelua aiheesta. Tauon jälkeen oli tsekkiläisten vuoro esittää ja sen esityksen kohdalla meinasi usko loppua. Tuntui, ettei siitä esityksestä tule loppua sitten millään. Pääsimme onneksi kuuden aikaan lähtemään kotimatkalle samalla porukalla ja yhdellä ukrainalaisvahvistuksella. Brnon läpi ajaessamme bongasin kaksi suomalaista yritystä (Kone ja Ruukki) ja Itävallan puolella arvatenkin eksyimme ja pääsimme tekemään mukavan lenkin pienien kylien läpi ja tutustumaan paremmin Itävaltaan. Kotona olinkin sitten niin väsynyt ja nälkäinen, että iltapalaa syödessäni meinasin vuorotellen nukahtaa ja pyörtyä. Ehkä ensi kerralla pitäisi jostain löytää aikaa syödä enemmän...

Ainoa onnistunut kuva Brnon yliopistosta

Tämän viikon kohokohta olikin viikonlopun Conflict Management-kurssi. Erittäin mukava ja hyödyllinen kurssi, jossa pääsimme näyttelemään, leikkimään, pelaamaan ja keskustelemaan. Huomasin soveltavani kaikkia oppeja mielessäni hevosiin ja miten niitä voisi jatkojalostaa paremmin havoshommiin sopiviksi. Onkohan tässä nyt alan vaihto edessä? Omalta osaltaan kurssi oli todella rankka, koska kolme pitkää päivää peräkkäin saman aiheen parissa uuvuttaa kenet tahansa. Juhlistettiinkin kolumbialaisten ja meksikolaisen kanssa kurssin loppumista käymällä Steyrin joulumarkkinoilla ja Mäkkärissä syömässä.

Conflict managementin lopputyön tekemistä

Eikä toki sovi unohtaa keskiviikon International Fairia. Eli siis meidän koulun (Fachhochschule Oberösterreich, Campus Steyr) järjestämää tapahtumaa, johon oli vapaa pääsy ja vaihtarit esittelivät omia kotimaitaan. Jokaisella maalla oli oma ständi ja kaikki olivat leiponeet tyypillistä ruokaa omasta maastaan. Koitan kirjoittaa siitä oman postauksen, jotta saan enemmän kuvia esille, mitä nyt ehdin niitä ottamaan edustamisen lomassa. Mutta pitää mainita tällainenkin tapahtuma, kun kerran on muitakin kuulumisia kerrottu.

Suomen ständiä

Ja jotta otsikko jollain tavalla kuvaisi tekstiä lisätään vielä kappale siitä varsinaisesta koulustressistä. Eli siis kokeita on ollut käytännössä joka viikko ja tulee olemaan jouluun asti. Vapaa-aika menee lukiessa tai nukkuessa. Samalla olen alkanut miettiä jatkoa ja mahdollisia jatko-opiskeluja. Liikaa vaihtoehtoja ja liian vähän resursseja opiskella. Kuitenkin hakuajat alkavat painaa päälle monen koulun suhteen ja jotain päätöksiä pitäisi pystyä tekemään. Etenkin kun monissa paikoissa on ulkomaalaisille aikaisemmat deadlinet hakemusten suhteen kuin pakallisille. Eli tämä koulustressi ei ole vain nykyisen koulun, suomen koulun (jonne pitäisi kanssa saada tehtyä iso kasa tehtäviä, mm. 8 lehtiartikkelia englanniksi..), tulevien kokeiden ja ryhmätöiden palautusten ansiota, vaan mukaan liittyy myös tuleivaisuuden suunnitelmat. Ja etenkin se epätietoisuus mitä meinaa tehdä ja missä. Onko se sama ala jota tulen opiskelemaan enemmän? Vai onko se jotain ihan muuta? Vai onnistunko jotenkin saamaan molemmat?

Kuulumisia pitkästä aikaa

Taas on vierähtänyt aikaa ensimmäisestä postauksesta, mutta jos saanen sanoa niin täällä on ollut kiire. Taidan vieläkin jättää koulusta tarkemmin kertomisen erilliseen postaukseen, mutta lyhyesti. Olen ollut viime viikkoina vähintään joka päivä arkena koulussa, nyt on ollut ja on tulossa muutama lauantaikoulupäivä. Liian monena päivänä olen ollut koulussa 10-11 tuntia ja eilen kävin hakemassa lähipizzeriasta pizzaa sen kunniaksi, että kahdeksan tunnin koulupäivä tuntui lyhyeltä. Tai ehkä oikeampi syy siihen oli, että ruoanlaitto laiskotti, mutta onhan tuokin keksimäni syy ihan kelvollinen pizzan syömiseen. Eikö?

 

Losensteinista Itävallasta

Jos aloitetaan kauempaa, niin nyt on koulu lähtenyt kunnolla käyntiin. Alkuhidastelujen kanssa nyt edetään ja hommaa riittää. Tähän asti ei ole ollut mitään ongelmia koulun kanssa, mutta nyt alkaa tuntumaan siltä, että loman paikka on nyt. Olen ollut hyvin väsynyt viime viikkoina, mistä lie johtunutkaan. Melkein joka viikko on tullut pyörähdettyä keskiviikkona studentspubissa. Siellä on päässyt tapaamaan uusia ihmisiä ja käymään vähintäänkin mielenkiintoisia keskusteluja, tai sitten ei… Olen myös oppinut tuntemaan luokkakavereita paremmin ja sainkin tällä viikolla kuulla miten olen nykyään avoimemman tuntuinen kuin alussa. No se selittyy ehkä suomalaisella kulttuurilla, jota olen päässyt pohtimaan oikein urakalla, koska kaikkea uutta täällä peilaa välttämättä omaan kulttuuriin.

Jaikullakin kaikki on hyvin. Mitä nyt alkoi lievästi sanottuna keittää, kun tallilta kukaan ei viitsinyt ilmoittaa, että halloweenina karsinat pitää siivota itse ja hoitaa hevonen tarhaan itse. No menin perjantaina hoitamaan kyseisiä toimia pyhäpäivän takia ja huomasin, että Jaikku on seissyt edellispäivän sisällä likaisessa karsinassa. Tallilla on muutenkin usein tullut sellainen olo, ettei meitä oikeasti haluta sinne. Jaikku on kuitenkin kaikesta huolimatta voinut hyvin ja maha kasvaa kasvamistaan. Pitäisi ottaa joku päivä kuva siitä näytille, sunnuntaina kun tuli 200 vuorokautta tiineyttä täyteen. Nyt tilanne on kuitenkin se, että ollaan perjantaina vaihtamassa tallia jo kolmannen kerran täällä. Paljastui asioita, joiden ei pitänyt tuottaa ongelmaa kun tuolle tallille mentiin, mutta miten kävikään. No nyt pitäisi olla tutun kautta hyvä paikka varsovalle tammalle, missä on muitakin varsovia ja nuoria hevosia. Koskaanhan ei voi tietää, eikä etenkään täällä olla varma, että on ymmärtänyt kaiken oikein, koska keskustelen koulun ulkopuolisten ihmisten kanssa vain saksaksi. Väärinymmärryksiä voi tulla jo senkin takia molemmin puolin. Jospa kuitenkin vihdoin päästäisiin hyvään paikkaa, jossa voitaisiin olla niin pitkään kuin täällä olemme.

Nemollakin kaikki on suhteellisen hyvin. Viime viikolla tapahtui ikävä tapaturma iltalenkillä ja sen takia elämä on vaikeutunut huomattavasti. Eli toisin sanoen kaksi koiraa hyökkäsivät vapaina asuinalueella kiinni olevan Nemon kimppuun. Jouduin laskemaan Nemon lopulta irti, että pääsee karkuun. No yllättävän pitkään näiden koirien omistajilla meni koiriensa pyydystämiseen, joka ei mielestäni ollut kovinkaan aktiivista jos saan sanoa. No kun sain Nemon vihdoin tulemaan takaisin niin huomasin, että takatassu vuotaa verta ja koira on ihan kauhusta kankeana. Nyt se pienikin edistys mitä oli ehtinyt puolessatoista vuodessa tapahtua on haihtunut savuna ilmaan ja ollaan pakkasen puolella. Saa nähdä mitä tuonkin kanssa keksii, kun jo näköyhteys toiseen koiraan saa kamalan rähinän päälle ja koira yrittää purra ensimmäistä asiaa joka osuu tielle. Yleisimmin minun jalkaa…

Nemo Suomessa

Eiköhän siinä ollut pääasialliset kuulumiset. Nyt alkaa jo kokeitakin tulemaan säännöllisin väliajoin, muun muassa saksan välikoe huomenna. Joten palaillaan asiaan ja varmaan niiden erikoispostauksien muodossa tulee tarkemmin selitettyä näitä tapahtumia ja ajatuksia mitä täällä syntyy.

Ensimmäinen kuukausi Itävallassa

Ensimmäinen kuukausi Itävallassa on takana. Matka meni oikein hyvin ja siitä on luvessa omat postauksensa kunhan saan aikaiseksi. Ajattelin myös tehdä matkaan liittyneistä järjestelyistä oman erikoispostauksen, koska tietoa hevosen kanssa ulkomaille matkustamisesta on saatavissa harmittavan vähän. Etenkin ne omakohtaiset kokemukset puuttuvat, joten jospa omista kokemuksistani olisi jotain hyötyä jollekin toiselle niin hyvä niin. Palatakseni takaisin aiheeseen niin nyt alkaa kotikulmat jo tulemaan tutuiksi, vaikkakin aina löytää jotain uutta ja mielenkiintoista kaupungilla kävellessä. Tämä paikka on vaan niin kaunis ja inspiroiva, joten pienestä tulvavaarasta huolimatta joen keskellä asuminen on hienoa. Kouluun on lyhyt matka ja tallillekin pääsee kulkemaan vanhan kaupungin läpi ja loppumatka kulkee Enns-joen vartta.

Koulu alkoi kaksi viikkoa sitten, vaikka meillä onkin ollut vasta viisi koulupäivää. Ei ole ainakaan liian rankkaa tämä koulun aloittaminen täällä. Lähinnä sitä vaan turhautuu tähän suunnattomaan vapaa-ajan määrään ulkomailla, kun vielä ei ole juurikaan kavereita tai koulujuttujakaan tehtäväksi. Ehkä en vain ole tottunut hengailemaan riittävästi... Kuitenkin ne muutamat tunnit koulussa ovat tuntuneet paljon laadukkaammilta, mitä suomalaisessa koulussani. Nyt ainakin on sellainen tunne, että täällä tulen oppimaan paljon, toivottavasti paljon enemmän mitä Suomessa ollessani. Toisaalta siihen nyt ei paljon vaadita, mutta kuitenkin. Ensimmäinen järkytys oli ensimmäisellä luennollani täällä ykkösvuoden opiskelijoiden kanssa, että miten he tietävät niin paljon enemmän kuin minä. Toisilla oli viikko takana amk-opintoja ja itse olen laskutavasta riippuen opiskellut vuoden tai kaksi ja silti olin enemmän pihalla. No mutta eipä siinä mitään. Pitää vain opiskella ahkerasti ja koittaa ymmärtää mitä täällä puhutaan.

Kulttuurishokistakin on koulussa puhuttu ja miten se esiintyy, mitä vaiheita siinä on ja miten siitä voi selvitä. Koitan tehdä myöhemmin tarkemman postauksen pelkästä kulttuurishokista enkä paneudu siihen nyt sen enempää. Vielä ei ole oikeastaa tullut sen suurempaa shokkia kulttuurin kanssa, mutta kieli aiheuttaa suurta turhautumista. Täällähän puhutaan virallisesti saksaa, mutta mitä pidempään olen täällä ollut sitä vakuuttuneempi olen, ettei tämä ole mitään saksaa. Itävallan murre on aivan erilaista kuin koulussa opetettu saksa, joten sen kanssa olen saanut tuskailla enemmän ja vähemmän. Ihmiset kyllä osaisivat puhua niin kutsuttua hoch Deutsch:ia eli koulusaksaa jos haluaisivat, mutta se haluaminen näyttää olevan välillä kadoksissa. Koita tässä sitten ymmärtää näitä. Usein on myös tunne, etteivät itävaltalaiset ymmärrä mitä yritän heille saksaksi sanoa, joten se syö vähän motivaatiota edes yrittää. Joten voisi sanoa, että kulttuurishokkini koskee lähinnä kieltä ja turhautumista omaan osaamattomuuteeni.

Lukujärjestykseni tulee kokemaan suuria muutoksia vielä ensi viikon alussa, joten kirjoittelen siitä tarkemmin sitten kun kaikki asiat ovat selvillä. Kuitenkin jo tähän mennessä kaikki on muuttunut useampaan otteeseen milloin mistäkin syystä, joten katsotaan mitä tuleman pitää ja kerrotaan vasta sitten. Eikä tietenkään mennyt kauaakaan kun viime vuoden reipas opiskelutahti oli kantautunut jo tännekin International officen työntekijöiden korviin ja minua pidettiin lähinnä outona. No mutta sellaista sattuu, etenkin jos koittaa saada jotain ajoissa valmiiksi, joten ei anneta asian haitata. Täältä olisi vielä paljon kerrottavaa, mutta jätetään jotain seuraavillekin päiville. Toiveita aiheista saa esittää ja toteutan niitä sitten sitä mukaa kun on mahdollista. Tämä postaus meneekin vielä kuvattomana, mikä ei ollut tarkoitus, mutta korjataan asia seuraavalla kerralla.