Kuulumisia

Blogi on jäänyt ihan taka-alalle sen jälkeen, kun aloitin töissä. Alkuun oli paljon ideoita, joista voisi kirjoittaa, mutta jotenkin se aina vain jäi ja blogin pariin palaaminen oli joka kerta vaikeampaa. Nyt ajattelin kuitenkin ryhdistäytyä ja palata kirjoittamisen pariin, koska sen avulla saan hyvin jäsenneltyä ajatuksiani.

Mitä näissä kolmessa vuodessa on siis tapahtunut? Lopetin koulun kesällä 2014 ja pääsin töihin huolintaliikkeeseen. Siellä viihdyin Suomen ajojärjestelijänä kaksi vuotta ja opin paljon niin työn tekemisestä kuin itesestänikin. Saksaa tuli opittua siinä sivussa, sillä työpaikan kieli oli saksa, vaikka suurin osa työstäni oli suomeksi suomalaisten kuljettajien kanssa. Tuo työpaikka ei sovellu kaikille, mutta voin sitä kyllä jokaiselle suositella. Siellä opin stressinsietokykyä, päätösten tekemistä nopeastikin ja vastuun ottamista tehdyistä päätöksistä. Kun tilanne on päällä ja pahimmillaan melkein 40 kuljettajaa on puhelimessa vaatimassa kuka mitäkin niin keskittyminen täytyy pitää kokonaiskuvassa ja tehdä sen kannalta hyviä, mutta tasapuolisia ratkaisuita. En voi kyllin kiittää kaikkea sitä oppia, mitä siitä työpaikasta sain. Paperit sekä Suomesta että Itävallasta sain kesällä 2015, joten koulukin saatiin virallisesti päätökseen, vaikka papereita pitikin vuosi odotella.

Vuosi sitten sain Saksan puolelta työtarjouksen myynti- ja markkinointitehtävistä ja vaihdoin sinne. Päätöksen tekeminen oli monestakin syystä vaikeaa, mutta ajattelin, että nyt on hyvä aika kokeilla jotain muuta ja saada työkokemusta toisenlaisista koulutusta vastaavista töistä. Työt ovat lähteneet takkuamalla käyntiin ja olen huomannut suuria eroavaisuuksia siinä  miten yrityskulttuuri voi erota kahden toimialan välillä. Voin kyllä sanoa oppineeni nykyisestäkin työstäni paljon ja näitä ideoita ja oppeja voin käyttää varmasti jatkossa mihin ikinä tie minut kuljettaakaan. Kaikista eniten on kuitenkin kehittynyt saksa. Nykyään puhun saksaa erittäin sujuvasti ja sitä on melkein yhtä helppo puhua kuin suomea. Mikä tuntuu itsessään jo melko kummalliselta ajatukselta.

Luvassa on suuria muutoksia ja aikataulu niiden toteutumiseen on vielä auki. Huomenna on töissä palaveri, joka toivottavasti antaa vähän viitteitä tulevasta. Jännityksellä odotan mitä tuleman pitää. Tänään yhdessä palaverissa varmistui muutama asia, jotka takaavat minulle töitä vielä pitkäksi aikaa tuossa firmassa, mikäli muut asiat loksahtavat paikalleen.

Jaikun kanssa ollaan viime aikoina lähinnä nautittu keväästä kävelylenkkien muodossa. Ratsastamiset ovat jääneet vähemmälle ja yhä useammin suunnataan kävelemään maastoon ja ollaan jopa löydetty uusi maastolenkkikin. Jaikku nauttii etenkin silloin, kun saa osan matkasta kulkea vapaana naru kaulalla ja pysähtyä välillä joko syömään tai tutkimaan omia projektejaan. Välimatkan kasvaessa riittävän pitkäksi Jaikku juoksee minut kiinni ja näyttää niin onnelliselta kuin hevonen vain voi näyttää. Viime kesänä suoritimme myös lännenratsastuksen kilpailulisenssin täällä ja nyt olisi oikeus startata lännenratsstuskisoissa täällä, mutta luulen, että ne jäävät meiltä väliin. Jaikku ei ole oikein ikinä innostunut kilpailemisesta ja nyt kun ollaan muutenkin keskitytty nautiskelemaan niin kisakunto on kohtalaisen kaukana.

Valmistumishuolia

Huoh, joskus voisi koulunkäynti olla helpompaa

Mä oon niin täynnä koko Laureaa ja valmistumista. Aina kun luulee, että vihdoin on asiat selvillä niin joku onnistuu saamaan aiemmin selvänä olleen asian mutkalle. Nyt saadaankin jännätä valmistunko joulukuussa vai vasta joskus hamassa tulevaisuudessa. Kaiken pitäisi periaatteessa olla selvää, mutta tänään on paljastunut useampia ongelmia.

Sen suuremmin yksityiskohtiin menemättä niin opinnäytetyön kanssa on ollut enemmän kuin riittävästi ongelmia. Yksi sanoo yhtä ja toinen toista ja kolma ei tiedä mistään mitään. Koita siinä sitten osata toimia oikein, jotta aikaa ei tuhlaantuisi taas johonkin turhuuksiin. Tässä on kuitenkin yritetty valmistua jo puoli vuotta, joten kärsivällisyys meinaa olla jo aika lopussa. 

Nyt illalla tuli vielä kaiken kukkuraksi sähköpostia, jossa kysyttiin olenko tietoinen, etten ole suorittanut yhtä pakollista kurssia. Muuten ihan hyvä, mutta tein sen kurssin tentin nyt syksyllä ja juttelin opettajan kanssa puhelimessa sekä tenttiä edellisenä iltana että juuri tentin alussa. Voihan toki olla ettei tentti ole mennyt läpi, mutta luulisi, että siitäkin olisi kerrottu. Saa nyt nähdä millaisen vastauksen saan huomenna, jos en ole oikeasti käynyt sitä kurssia (mitä suuresti uskallan epäillä) niin edellä on isomman luokan ongelma. Jos taas selitys löytyy jostain muualta niin saatetaan päästä helpommalla. Huominen näyttää paljon kuinka homma jatkossa tulee etenemään.

Tämä kaikki on siis tapahtunut tämän ja eilisen päivän aikana. Saa nähdä mitä loppuviikko tuo tullessaan. Valmistumispäivän pitäisi olla 18.12, joten voi tulla hieman kiire kaiken kanssa jos ongelmia ilmaantuu tätä tahtia. Kaikista muista vastoinkäymisistä en jaksa edes aloittaa, koska siitä ei tule loppua. Niistä voisi nimittäin kirjoittaa vaikka romaanin, mutta uskon, että muita ei kiinnosta ihan niin paljon, että aiheesta kannattaisi jaaritella tämän enempää. Päällimmäisenä on nyt vain toivo siitä, että valmistun ajallaan (eli siis vuoden etuajassa, mutta ei takerruta sivuseikkoihin). Onko muilla valmistuminen ollut näin hankalaa?

Huoleton on hevoseton

Vielä on pitkä matka siihen, että oikeasti ymmärtäisin mitä hevosilla on sanottavanaan. Keväällä ja kesän aikana otettiin paljon esitysaskeleita Jaikun kanssa ja tuntui, että opin hevosten maailmasta paljon lyhyen ajan sisällä. Löysin myös maailman parhaan ratsastuksen opettajan! Jaikun ratsastustunneilla opin paljon ja huomasin, että olen tehnyt asioita ihan väärin. Heti kun pääsin vähänkään jyvälle siitä miten jokin asia piti tehdä niin Jaikku teki sen paremmin kuin koskaan. Oli aivan mahtava fiilis ratsastaa kaikissa askellajeilla kentällä ilman ohjia ja hevonen meni sinne mihin halusin ja teki hienompia siirtymisiä kuin ikinä.

Nyt on rakkauteen kuitenkin tullut ryppyjä tai yhteydet ovat muuten vaan huonot. Jaikku on ollut jo vajaan kuukauden kiukkuinen ja liikkunut todella huonosti. Kaikki kiukuttaa, mikään ei ole hyvin eikä mikään sen puoleen huvitakaan. Olenkin ollut jo pitkään ratsastamatta, koska turha sitä on lähteä kiukuttelemaan kentälle huonosti liikkuvalla hevosella. Ratsastaessa Jaikku on ollut siis todella vino ja liikkunut pohkeen takana, mitä se ei normaalisti ikinä tee. Tottakai täytyy ottaa huomioon, että Jaikku no seissyt enemmän tai vähemmän jo muutaman vuoden, mutta näin pahasti se ei ole ikinä ollut vino. Viimeinen tikki tuli silloin, kun Jaikku onnistui jotenkin pyöröitauksessa juostessaan kolauttamaan sisäpuolen (!) jalan aitaan ilman, että vauhti hiljeni tai jalat solmuuntui. Tuloksena kaksi vuotavaa haavaa polvessa.

Tätä kohti ollaan täälläkin menossa

Jaikku on myös alkanut puremaan ja potkimaan, etenkin loimea laittaessa takajalat käyvät vähän turhankin vilkkaasti mahan alla, etenkin jos vahingossa koskee hänen ylhäisyytensä mahaan. Harjatessa saa välillä varoa hampaita ja odota vain jos saat päähäsi laittaa satulan selkään. Pyysinkin muutama viikko sitten fysioterapeutin katsomaan Jaikkua. Hän totesi, että jaloissa ei ole mitään vikaa, mutta kaula on jumissa ja selkäranka ei liiku tarpeeksi. Sain ohjeeksi hieroa kaulaa ja selkää joka toinen päivä ja joka toinen päivä pitää väliä tai käydä kävelyllä. Seuraava käynti olisi joulukuussa ja silloin toivottavasti päästään paremmin rangan kimppuun.

No nyt on muutama viikko hierottu tunnollisesti ja harrastettu kevyttä liikuntaa maastakäsin. Aloitin myös loimittamisen, ettei kylmä vedä selkää jumiin niinkuin Jaikun kanssa helposti käy. Kaulan lihaksissa ja lavoissa voi huomata muutoksen, mutta liikkuminen ja muu käytös on edelleen yhtä kamalaa. Uusi fysioterapiakäynti on sovittu 17.12, joten siihen asti katsotaan mitä saadaan aikaan. Luulisi kuitenkin, että liikkuminen olisi jo edes vähän parantunut ja yleinen kiukutus ja ahdistus vähentynyt. Tänään aloin pohtimaan kavioita. Edellisestä vuolusta on kulunut jo muutama kuukausi, mutta kaviot eivät ole kasvaneet juuri ollenkaan. Normaalisti tällä välillä kuitenkin huomaa, että kavio on kasvanut, vaikkei olisikaan liian pitkä vielä. Jaikku on myös muuttunut perästä vedettäväksi malliksi kävelylenkeillä, joten aloin miettimään voisiko vika olla kavioissa. Jos niihin sattuu niin eipä sitä varmaan kukaan halua liikkua - ainakaan yhtään enempää kuin on pakko. Miettikää nyt itsekin, jos on huonot ja puristavat kengät niin ei sitä juuri halua kävellä. Saati, että kävelisi reippaasti ja rennosti tai innostuisi peräti juoksemaan. Täytyykin nyt kokeilla josko kengitys auttaisi. Voisi taas pitää vaikka talven kengitettynä ja katsoa tuleeko käytökseen ja liikkumiseen muutosta. Mikäli ei niin vika on varmaan jossain muualla, mutta jos ongelmat vähenevät niin katsotaan kesän kengitystarvetta keväällä uudestaan.

Pitää kaivaa muutenkin kaikki Jaikun lisäravinteet taas esiin, jotta saadaan ruokinta taas samalle tasolle kuin Suomessa ollessa. Viimisen vuoden Jaikku on ollut niin hyvällä ruoalla, ettei omiin rehuihin ole juuri ollut tarvetta, mutta nyt näyttää asiat olevan vähän toisin. Jaikku nyt vaan ei tykkää siitä turvotettavasta rehusta, mitä olen koittanut sille saada syötettyä biotinin yms takia. Se säkki nyt kuitenkin pitäisi saada kulumaan loppuun, jotta voi ostaa toisenlaista ja katsoa mahtaisiko neidille maistua. Eikä näin varsojen jälkeen olisi pahitteeksi, vaikka Jaikulle tarttuisi muutama kilo lisää matkaan...

Onko muilla vinkkejä mitä voisi kokeilla vielä hieronnan, fysioterapian ja kengityksen lisäksi?

Klinikka taitaa nimittäin olla sitten se seuraava osoite

Loppuun vielä täysin aiheeseen liittymätön kuva, mutta se vaan on niin kaunis
Goldi 

Tästä se lähtee

Tähän olisi kiva laittaa joku hieno motivointikuva, mutta olen liian laiska kaivamaan kameraa esille ja asettelemaan tavaroita kivasti kuvaa varten ja sen jälkeen tyhjentämään kuvia koneelle, joten ollaan sitten ilman kuvaa. Voitte kuvitella tähän jonkun kivan kuvan sen sijaan.

Eli siis tästä alkaa kuntoprojekti. Ilmoittauduin tänään nimittäin ensimmäistä kertaa elämässäni kuntosalille. Kävin kokeilemassa ja viihdyin siellä kaksi ja puoli tuntia. En olisi uskonut! Aika ei tuntunut edes millään tavalla pitkältä. Päätin sitten saman tien ilmoittautua, koska jos olisin jättänyt sen tekemättä en tekisi sitä kyllä ikinä. Eli nyt on vuoden sopimus tehty ja luulisi sen saavan näinkin laiskan ihmisen liikkeelle. Siitä huvista kun pitää maksaa vaikkei siellä kävisikään, mikä on suoraan sanottuna rahan heittämistä hukkaan.

Olen myös hyvin yllättynyt siitä miten hyvin jaksoin treenata sen reilut kaksi tuntia. Kyllähän sitä välillä väsytti, mutta nyt on hyvä olo. Täytyy vaan jatkossa löytää sopivat ajat treenaamiseen, ettei Jaikun hoito kärsi siitä. Tänään en mennyt enää kävelyttämään Jaikkua (hyi minä!), koska tallista oli jo sammutettu valot aikoja sitten mikä tarkoittaa, että hevoset on jo ruokittu ja talli on "kiinni". Olenkin miettinyt jos alkaisin käydä salilla aamuisin. Sali aukeaa kello 7 ja töissä pitää olla kello 8, joten kyllähän siinä ehtii puoli tuntia treenata tehokkaasti. Sen takia otin myös Premium jäsenyyden, koska siihen sisältyi Vibrationtreenijuttu, joka tuntui tehokkaalta ja kestää maksimissaan 20 minuuttia samoin voi osallistua ryhmäliikuntoihin (jotka toteutetaan virtuaalikursseina) n. 20-30min. Sellaisen ehtii aamullakin vetää ja torstaisin töiden ja saksan tunnin jälkeen ja viikonloppuna voi sitten treenata pidemmän kaavan mukaan.

Tulevaisuuden suunnittelua

Niinhän sitä luulisi, että valmistumisen lähentyessä tietäisi mikä haluaa olla isona, mutta ei. Sitä kysymystä on pyöritelty mielessä yhdeksänneltä luokalta asti ja aina ajatukset palaavat hevoshommiin. Tähän asti olen onnistunut pysymään niistä erossa, pois lukien viikonloppuaamutallit ja muutaman hevosen ratsutus. Silti aina tasaisin väliajoin ajatukset palaavat siihen, mitä hevosten kanssa voisi tehdä, jotta sillä myös eläisi. Etenkin silloin, kun joku asia stressaa haluaisin siirtyä hevoshommiin. Tästä voi ehkä huomata, että rentoudun hevosten kanssa. Jotenkin onnistun kuitenkin aina vakuuttelemaan itselleni, että hevoset pidetään harrastuksena, koska sillä ei elä, kunnes... huomaan ennemmin tai myöhemmin pohtivani ajatusta uudestaan. Mielessä pyörii myös äidin neuvo pitää rakkain harrastus vai harrastuksena, ettei menetä sitä. Loppuuko into tehdä ja olla hevosten kanssa jos siitä tulee työ? Mutta toisaalta normaalisti työssäkäyvänä hevosteluun ei juuri ole aikaa viikonloppuja lukuunottamatta. Masentavaa, kuink iltaisin on aina pimeällä (yllätys) tallilla ja siellä ei voi hengailla tuntikaupalla, koska pitää ehtiä syödä ja ajoissa nukkumaan, jotta jaksaa aamulla nousta töihin.

Kyse ei ehkä kuitenkaan ole pohjimmiltaan siitä, mitä haluan tehdä isona, vaan ennemmnkin siitä mikä on elämässä tärkeää. Haluanko elää elämääni töiden ehdolla, koska siellä olen kuitenkin suurimman osan aktiivisista tunneista päivän aikana, vai arvostanko jotain toisia asioita enemmän. Ajatus nousi pintaan noin minuutti sitten, kun kirjoitin edellisen kappaleen loppua. Viikon menevät siis töissä tai valmistautuessa töihin. Aamulla tietenkin valmistaudutaan uuteen työpäivään, päivällä ollaan töissä ja illat menee valmistautuessa uuteen päivään. Pitää syödä (miksi ihmisen pitää syödä joka päivä?) ja käydä ajoissa nukkumaan vain sen takia, että jaksaa mennä seuraavana päivänä työpaikalle. Viikonloppuisin saa onneksi mennä ja tehdä niinkuin haluaa, mutta se on kuitenkin vain kaksi päivää viikosta. Lomapäivät ovat arvokkainta omaisuutta töissä, niiden käyttämistä pitää harkita tarkkoin, milloin ottaa lomaa ja milloin koittaa järjestää menonsa työajan ulkopuolelle.

Hevoshommien lisäksi ajatuksissa onkin pyörinyt oman yrityksen perustaminen. Jos elämässä kerta pitää tehdä näin paljon töitä niin miksei tekisi niitä omaan lukuunsa. Silloin kaiken hyödyn saisi itselleen, tulos olisi verrannollinen siihen mitä on työhönsä paneutunut. Ehkä hevosten ja oman yrityksen yhdistäminen olisi jollakin tavalla mahdollista? Kuka tietää mitä tässä vielä keksii kun riittävästi pohtii asioita? Sen tiedän, että kieltä pitää oppia paljon paremmin, jotta uskaltaa lähteä edes kokeilemaan siipiään meidän varsin turvallisen työpaikan ulkopuolelle. Pitää myös oppia tuntemaan enemmän ihmisiä, sillä nykyajan trendinä tuntuu olevan verkostoituminen. Onneks töissä ollessa palkka juoksee, joten on aikaa ja varaa haaveilla ja suunnitella. Ja jos loppujen lopuksi tuntuu siltä, että yrittäminen tai hevoset eivät kuitenkaan ole siinä mittakaavassa se oma juttu niin voin aivan yhtä hyvin jäädä töihin. Tykkään töistäni, vaikka on sielläkin aika stressaavaa aijoittain. Huomasin vain viikonloppuna tarhojen siivouksen päätteeksi, kuinka hyvä olo siitä tuli kun konkreettisesti näki työnsä jäljen. Näin miten tarha oli siisti siivouksen jälkeen, toisin kuin toimistotöissä toimisto näyttää täsmälleen samalta aamulla kuin illalla töiden jälkeen.

Teksti on kirjoitettu ajatuksen virtana, joten voi olla ettei siinä ole päätä eikä häntää, mutta ei anneta asian haitata. Joskus pitää vain kirjottaa tai tehdä ajattelematta liikaa ja analysoimatta kaikkea. Paraskin puhuja, stressasin koko viikonlopun muutamaa töissä tekemääni virhettä, siinä ainakin olisi kehittämisen aihetta... Ja kuten opinnäytetyössä (ja niin monessa koulutyössä ennen sitä) huomattiin, en osaa pilkkusääntöjä ja suomenkieli heikkenee muutenkin suoraan verrannollisesti sen kanssa kuinka pitkään olen asunut täällä niin laitetaan loppuun muutama ylimääräinen pilkku. Siitä voi sitten sijoittaa niitä tekstin joukkoon jos näyttää puuttuvanm ei tule ainakaan puutetta pilkkujen kokonaismäärästä :) eli ei muuta kuin ,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,

Porvoo toukokuu 2014

Kuulumisia

Nyt alkaa olla jo ennätysmäisissä lukemissa tämä postailutauko. Syytettäköön siitä töiden alkua ja muita kiireitä (kuten aina...). Eli edellisen postauksen jälkeen olen aloittanut työt ja vaihtanut osastoa kolme kertaa, Jaikku on tullut takaisin kotiin ja opinnäytetyötä on väännetty sinne ja tänne, joten puuhaa on riittänyt. Vielä olisi edessä työpaikan joulujuhlat, joista on puhuttu jo heinäkuusta alkaen, visiitti Jaikun entiselle kotitallille, suomalaiset pikkujoulut työporukan kanssa, joululoma Suomessa ja valmistuminen. Eli ei täällä pitkästymään pääse, vaikka aina jaksan selittää, ettei mulla ole muuta elämää kuin olla töissä tai tallilla, mutta ilmeisesti siihenkin mahtuu aika paljon toimintaa. Ja kaikki toiminta tietysti kasautuu yhteen ryppääseen, jolloin on ihan kamala kiire ja sitten helpottaa.

Töistä ei kukaan jaksa kuitenkaan lukea, joten mainittakoon vain sen verran, että teen Suomen ajojärjestelyä toisen suomalaisen kollegan kanssa. Ei olisi alkuun uskonut kuinka stressaavaa hommaa se voi olla, etenkin nyt kun on tavallista hiljaisempaa. Voin uskoa, että on helpompi olla töissä silloin kun on paljon hommaa kuin nyt kun on normaalia hiljaisempaa. Joulujuhliin on enää alle kuukausi ja mekko on vielä löytymättä. Tänäänkin koitin netistä etsiä sopivaa mekkoa, mutta kaikissa on joku vika. Joko ne ovat liian kapeita tai liian lyhyitä, jos muuten täsmäisi niin sitten se on liian avara tai liian kallis tai väärän värinen tai jotain muuta. En siis halua kapeahelmaista mekkoa, vaan normaali helma kiitos. Enkä halua myöskään liian lyhyttä mekkoa, polvi pituinen olisi hyvä, mutta kaikki tuntuvat olevan paljon lyhyempiä. Pitkä mekko nyt olisi ainakin pitkä, mutta luulen, että niidenkin helma on pitkäksi mekoksi liian lyhyt. Vaikeeta, vähän alkaa jo tuntua siltä, että perun koko lähtemisen enkä mene ollenkaan. Mekot eivät selvästi ole mua varten.

Jaikku on vihdoin päässyt muuttamaan meidän alakerrassa olevaan talliin, mitäs siitä on nyt jo kolme viikkoa. Rubina lähti siis omaan kotiinsa ja Jaikku tuli tänne. Ollaan viihdytty hyvin ja onhan se luksusta kun hevonen asuu alakerrassa, kerrankin on lyhyt tallimatka. Säästää huomattavasti aikaa kun ei tarvitse 9 tunnin työpäivän jälkeen enää kuluttaa aikaa tallimatkoihin. Ollaan päästy myös ratsastamisen makuun ja Jaikku on ollut niin paljon parempi jalkojensa kanssa kuin pitkään aikaan. Ollaan muutamaan otteeseen maastoiltu, menty pellolla ja kentällä eikä hevonen ole kompastellut juuri ollenkaan. Tänään aamutallia tehdessäni huomasin, että Jaikun toinen takanen turvottaa, siinä on pieni haava, joka on näköjään kerännyt turvostusta jalkaan. Jännä, että puolen sentin haava saa jalan turpoamaan, mutta 30cm pitkä haava lautasten päällä ei aiheuttanut mitään. Jaikku sai siis "pieniä" taisteluvammoja ensimmäisenä päivänä uusien kavereiden kanssa. Kukaan ei oikein tiedä mitä tarhassa on tapahtunut, mutta lopputuloksena oli rikkinäinen aita ja Jaikulla aidan tekemä haava lautasten päällä.

Olin kohta lähdössä uudestaan tallille, mutta taitaa sekin suunnitelma vähän lykkääntyä kun alkoi sataa. No jospa kokeilisin vääntää opparia uudestaan, jos rakas koneeni vaikka tänään haluaisi olla yhteistyössä. Tai ainahan sitä voisi vaikka siivota ja tiskata jos ei tietokone pelitä. Auton siivous taitaa taas vähän jäädä, kun en nyt vaan millään jaksaisi tehdä sitä sateessa. Ja tämä rannekipu estää kyllä aika tehokkaasti koneella olon, pitää vielä katsoa mitä se sanoo virkkaamisesta tai neulomisesta, vaikka fiksumpaahan ehkä olisi antaa sen vain levätä ja tehdä jotain ihan muuta (kuten vaikka sitä siivoomista)

Bundesländer Mannschaftsmeisterschaft

Tuollainen sanahirviö kuvastaa mennyttä viikonloppua erittäin hyvin. Kyseessä on siis lännenratsastustapahtuma, jossa (melkein) jokaisesta Bundeslandista osallistuu nelihenkinen joukkue kilpailuun ja viikonlopun aikana kilpaillaan ja yhteistulosten mukaan joukkueet laitetaan paremmuusjärjestykseen. Suora suomennos siis on maakuntien joukkuemestaruudet. Mikäli käsitin oikein kuulutuksista niin tämä oli ensimmäinen laatuaan ja tykkäsin tapahtumasta todella paljon. Kilpailut pidettiin Kohlerhofissa, joka on tirolilainen lännenratsastustalli. Puitteet olivat todella upeat, suuri osa pihasta oli katettu, joten lauantainen kevyt sadekaan ei haitannut. Paikalla oli erittäin hyvä buffetti, josta siis sai oikeaa ruokaakin. Kasvisvaihtoehdon puuttuessa päädyin molempina päivinä syömään vain ranskalaisia, mutta muuten tarjolla oli perinteiseen itävaltalaiseen tyyliin Schizeleitä, jotain tirolilaista omaa ruokaa, makkaroita ja tietenkin olutta. Makean nälkään oli tarjolla omena- ja mansikkakakkuja sekä tietenkin Sacherkakkua.

Kisojen tasosta ja hevosista pitää mainita varmaan kanssa, ennen kuin pästän teidät katselemaan kuvia, jotka kertovat enemmän kuin minun selitykset. En osaa kuitenkaan välittää tunnelmaa blogin kautta yhtä hyvin kuin mitä sen itse koin. Täytyy kyllä todeta, että yhtään ei tarvitse hävetä Suomen tasoa lännenratsastuksessa. En ole ihan varma minkä tasoiset kisat nämä oli, mutta voisin olettaa, että kisattiin kansallisia luokkia, koksa tämä viikonloppu oli osa Alpen Cupia. Yleisesti ottaen taso Suomessa on mielestäni parempi kuin täällä, suoritukset ovat tasaisempia ja ero huippujen ja vähemmän huippujen välillä ei ole niin iso. Mutta kyllä täälläkin osataan, ei sen puoleen. Täällä esimerkiksi jokainen reininghevonen liukui paljon paremmin kuin Suomessa. Pleasure luokat ratsastettiin vähän nopeammassa tempossa yleisesti ottaen mitä Suomessa olen nähnyt kansallisissa luokissa. Ja huippujen radat ovat täälläkin uskomatonta katseltavaa.

Oli jännä pitkästä aikaa olla katsomassa länkkärikisoja. Trailia katsoin lähinnä ratsastajan näkökulmasta ja pystyin samaistumaan hyvin siihen miltä hevonen tuntuu sillä hetkellä ratsastaa ja miten korjaisin missäkin tilanteessa. Suurimpina huomioina ehkä se, että hevoset eivät keskittyneet kunnolla tekemiseen, jolloin tehtävät tulivat vähän yllättäen eteen ja sieltä otettiin turhia virheitä. Monet ratsastivat myös keskittymisen tasoon nähden ihan liian lujaa ja etenkin pujottelutehtävässä meinasi tulla monelle kiire. Viimeisen pysähdyksen jälkeen radalla oli vielä yksi puomin ylitys, mutta monet jättivät ratsastamisen pysähdykseen ja hevoset lähtivät liikkeelle loppukäyntimoodissa ja tekivät virheen viimeisellä puomilla. On jännä miten Jaikun sairaus on opettanut kiinnittämään huomiota hevosen keskittymiseen. Jaikullahan ei ole oireita silloin, kun se keskittyy täysillä siihen mitä se on tekemässä. Nyt pitkän ratsastamattomuuden jälkeen huomasin pohtivani usein ratsastuksen ja etenkin kilpailemisen mielekkyyttä. Jotenkin tuli tunne, että kaikki hevoset eivät olleet onnellisia ratsastajiensa kanssa ja se on noussut ainakin itselleni hyvin tärkeäksi kriteeriksi hevosten kanssa touhuamisessa. Asiaan ehkä liittyy pintapuolinen tutustuminen Nevzorovin ajatuksiin, mutta en koe sitä pahana. Kyllä hevosenkin pitää tykätä ja nauttia siitä mitä tehdään yhdessä, hevosen tulisi oikeasti haluta tehdä ratsastajansa kanssa yhteistyötä eikä tehdä sitä näennäisesti vain sen takia, että muuten tulee selkään. Meillä onkin Jaikun kanssa tavoitteena päästä sellaiselle yhteistyöntasolle, että voidaan suorittaa trail-rata pelkällä kaulanarulla tai jopa ilman varusteita. Nevzorovin lisäksi inspiroiduin kovasti jo aiemmin mainitsemastani kirjasta Die Seelenkraft der Pferde. Huomaan, että tämän kevään tapahtumat ja ratsastamattomuus ajaa ajatteluani hevosista hippimäisempään suuntaan, mutta katsotaan kuinka pitkälle se vielä menee. Aika näyttää ja Jaikulla tulee varmasti olemaan asiaan suuri vaikutus, joten katsellaan.

Nyt kuitenkin niihin kuviin, ennen kuin kaikki tylsistyvät pelkän tekstin lukemisesta. Ja täytyy vielä lisätä, että olen niin onnellinen asuessani näissä maisemissa. Rakastan Tirolia paljon ja viime viikolla Steyrissä ollessani tunsin pitkästä aikaa halua mennä kotiin. En muista milloin olisin viimeksi halunnut mennä kotiin, Suomessa se ei ole ollut kyllä pitkään aikaa eikä Steyrissäkään koskaan tullut kaipuuta kotiin. Joten ainakin toistaiseksi olen löytänyt kotini täältä. Kuvissa on siis lempihevosiani kisoista + yksi haflinger, joka nyt ei ollut mitenkään suosikkini, mutta oli pakko kuvata kun joku kerrankin oli kisoissa muulla kuin "oikealla" lännenhevosella. Etenkin tuo kuvissa esiintyvä rautias toi mieleeni Jaikun hyvin voimakkaasti, jotenkin päässä ja ilmeessä on jotain samaa. Reininghevosista en edes yrittänyt ottaa kuvia, koska ne harvoin onnistuvat, vaikka maneesi olikin tällä kertaa todella valoisa.

Kyllä, näin voidaan parkkeerata Tirolissa :) En ehkä kokeilisi ensimmäisenä Möhkön kanssa...

Maneesi, pitkän sivun ikkunoista avautui siis muissa kuvissa näkyvä laaksomaisema. Hienoin (L:n muotoinen) maneesi, jonka olen ikinä nähnyt

Täällä ei voi kuin hymyillä maisemia katsellessa.

Vai mitä mieltä olette?