Tulevaisuuden suunnittelua

Niinhän sitä luulisi, että valmistumisen lähentyessä tietäisi mikä haluaa olla isona, mutta ei. Sitä kysymystä on pyöritelty mielessä yhdeksänneltä luokalta asti ja aina ajatukset palaavat hevoshommiin. Tähän asti olen onnistunut pysymään niistä erossa, pois lukien viikonloppuaamutallit ja muutaman hevosen ratsutus. Silti aina tasaisin väliajoin ajatukset palaavat siihen, mitä hevosten kanssa voisi tehdä, jotta sillä myös eläisi. Etenkin silloin, kun joku asia stressaa haluaisin siirtyä hevoshommiin. Tästä voi ehkä huomata, että rentoudun hevosten kanssa. Jotenkin onnistun kuitenkin aina vakuuttelemaan itselleni, että hevoset pidetään harrastuksena, koska sillä ei elä, kunnes... huomaan ennemmin tai myöhemmin pohtivani ajatusta uudestaan. Mielessä pyörii myös äidin neuvo pitää rakkain harrastus vai harrastuksena, ettei menetä sitä. Loppuuko into tehdä ja olla hevosten kanssa jos siitä tulee työ? Mutta toisaalta normaalisti työssäkäyvänä hevosteluun ei juuri ole aikaa viikonloppuja lukuunottamatta. Masentavaa, kuink iltaisin on aina pimeällä (yllätys) tallilla ja siellä ei voi hengailla tuntikaupalla, koska pitää ehtiä syödä ja ajoissa nukkumaan, jotta jaksaa aamulla nousta töihin.

Kyse ei ehkä kuitenkaan ole pohjimmiltaan siitä, mitä haluan tehdä isona, vaan ennemmnkin siitä mikä on elämässä tärkeää. Haluanko elää elämääni töiden ehdolla, koska siellä olen kuitenkin suurimman osan aktiivisista tunneista päivän aikana, vai arvostanko jotain toisia asioita enemmän. Ajatus nousi pintaan noin minuutti sitten, kun kirjoitin edellisen kappaleen loppua. Viikon menevät siis töissä tai valmistautuessa töihin. Aamulla tietenkin valmistaudutaan uuteen työpäivään, päivällä ollaan töissä ja illat menee valmistautuessa uuteen päivään. Pitää syödä (miksi ihmisen pitää syödä joka päivä?) ja käydä ajoissa nukkumaan vain sen takia, että jaksaa mennä seuraavana päivänä työpaikalle. Viikonloppuisin saa onneksi mennä ja tehdä niinkuin haluaa, mutta se on kuitenkin vain kaksi päivää viikosta. Lomapäivät ovat arvokkainta omaisuutta töissä, niiden käyttämistä pitää harkita tarkkoin, milloin ottaa lomaa ja milloin koittaa järjestää menonsa työajan ulkopuolelle.

Hevoshommien lisäksi ajatuksissa onkin pyörinyt oman yrityksen perustaminen. Jos elämässä kerta pitää tehdä näin paljon töitä niin miksei tekisi niitä omaan lukuunsa. Silloin kaiken hyödyn saisi itselleen, tulos olisi verrannollinen siihen mitä on työhönsä paneutunut. Ehkä hevosten ja oman yrityksen yhdistäminen olisi jollakin tavalla mahdollista? Kuka tietää mitä tässä vielä keksii kun riittävästi pohtii asioita? Sen tiedän, että kieltä pitää oppia paljon paremmin, jotta uskaltaa lähteä edes kokeilemaan siipiään meidän varsin turvallisen työpaikan ulkopuolelle. Pitää myös oppia tuntemaan enemmän ihmisiä, sillä nykyajan trendinä tuntuu olevan verkostoituminen. Onneks töissä ollessa palkka juoksee, joten on aikaa ja varaa haaveilla ja suunnitella. Ja jos loppujen lopuksi tuntuu siltä, että yrittäminen tai hevoset eivät kuitenkaan ole siinä mittakaavassa se oma juttu niin voin aivan yhtä hyvin jäädä töihin. Tykkään töistäni, vaikka on sielläkin aika stressaavaa aijoittain. Huomasin vain viikonloppuna tarhojen siivouksen päätteeksi, kuinka hyvä olo siitä tuli kun konkreettisesti näki työnsä jäljen. Näin miten tarha oli siisti siivouksen jälkeen, toisin kuin toimistotöissä toimisto näyttää täsmälleen samalta aamulla kuin illalla töiden jälkeen.

Teksti on kirjoitettu ajatuksen virtana, joten voi olla ettei siinä ole päätä eikä häntää, mutta ei anneta asian haitata. Joskus pitää vain kirjottaa tai tehdä ajattelematta liikaa ja analysoimatta kaikkea. Paraskin puhuja, stressasin koko viikonlopun muutamaa töissä tekemääni virhettä, siinä ainakin olisi kehittämisen aihetta... Ja kuten opinnäytetyössä (ja niin monessa koulutyössä ennen sitä) huomattiin, en osaa pilkkusääntöjä ja suomenkieli heikkenee muutenkin suoraan verrannollisesti sen kanssa kuinka pitkään olen asunut täällä niin laitetaan loppuun muutama ylimääräinen pilkku. Siitä voi sitten sijoittaa niitä tekstin joukkoon jos näyttää puuttuvanm ei tule ainakaan puutetta pilkkujen kokonaismäärästä :) eli ei muuta kuin ,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,

Porvoo toukokuu 2014

Ikävä

Tänään on ollut ihan järjetön ikävä Jaikkua. Tilannehan on se, että Jaikku joutuu jäämään Rubinan kanssa Steyriin siiheksi kunnes Rubina lähtee takaisin omaan kotiinsa. Aikaa siihen ihmeeseen on vielä neljä kuukautta, miettikää n e l j ä  k u u k a u t t a! Sen aikana tulen näkemään Jaikkua luultavimmin joka toinen viikonloppu, mikä on aivan liian harvoin. Liekö tämä ikävä tullut tämän viikonlopun länkkärikisoista, joita olin katsomassa vai mistä mutta haluaisin päästä Jaikun luo just nyt heti. Koko viimeisen vuoden ja etenkin tämän kevään tapahtumat ovat lähentäneet meitä Jaikun kanssa entisestään ja jos mahdollista niin siitä hevosesta on tullut vieläki tärkeämpi kuin aiemmin.

Tuloksena on ollut se, että olen pitkin päivää vuorotellut onnellisuuden huipulla ja itkun partaalla. Ei ollut kerta eikä kaksi kun kisoissa nieleskelin kyyneleitä, kun näin hyvää ratsastusta missä hevonen ja ratsastaja tekivät oikeasti yhteistyötä. Toisaalta leijuin välillä seitsemännessä taivaassa kun vain katselin maisemia ympärilläni ja ajattelin, että olen vihdoin muuttanut ulkomaille. Asia, josta olen tavallaan haaveillut jo pitkään. Voin myös kertoa, että ei ole hyvä ajatus alkaa katsomaan valokuvia myöhään illalla ja pohtimaan asioita, sehän ei voi päättyä kuin kyyneleisiin.

Pohdin mitä kaikkea Jaikun kanssa on koettu, mistä on lähdetty ja mihin on päädytty. Saan kiittää Jaikkua niin paljosta, sillä ilman sitä hevosta olisin niin paljon tyhmempi monien asioiden suhteen. Se hevonen on opettanut enemmän kuin mitä on mahdollista ja uskon, ettei se ole antanut vielä kaikkeaan. Toisaalta mietin myös sitä, mistä kaikesta olen Jaikun takia joutunut luopumaan. Isoimpana asiana tällä hetkellä on ratsastus. Aiempi joka päiväinen treeni on vaihtunut köpöttelyyn kerran muutamassa kuukaudessa. Alkuun sitä kaipasikin hevosen selkään ja olen hyvin kiitollinen siitä, että sain silloin ratsastaa monia hienoja hevosia ja oppia niiltäkin jotain, mutta ne eivät voineet täyttää Jaikun paikkaa. Muutaman kuukauden päästä oli pakko päästä Jaikun selkään takaisin, edes kävelylenkille. Tänne tulon jälkeen en ole pahemmin ratsastanut eikä ole kyllä tehnyt mielikään vieraiden hevosten selkään. Ainut minne haluaisin on Jaikun selkään, mutta se ei ole siinä mittakaavassa mahdollista kuin ennen. Tuli kyllä ikävä niitä aikoja, kun katselin trail ratoja ja mietin miten Jaikku olisi tykännyt ja miltä onnistuminen tuntuu.

Siitä päästiinkin sulavasti pohtimaan tulevaisuuden hevoskuvioita. Toinen harrastuskaverihevonen olisi kiva, mutta asia ei ole niin yksinkertainen kuin voisi kuvitella. Katselin kuvia Lennistä ja mietin millainen siitä olisi tullut. Samalla myös mietin miksi näin piti käydä. Lenni oli niin täydellinen pieni persoona. Selailin myös Joikun varsakuvia, kyllä niissä samaa on vaikka ihan erilaisia hevosia kuitenkin. Pelottaa, että joku ostaa Joikun ja se päätyy vieraisiin käsiin. Ei siinä, ettei se voisi olla hyvä koti, mutta Joiku on kuitenkin Jaikun ainut elossa oleva jälkeläinen ja saattaa olla mahdollista, että jääkin sellaiseksi. Pyörittelin mielessäni Joikun ostamista sen kanssa puuhailua. Toisaalta ajatus tuntuu oudolta, koska olen aina asennoitunut siihen, että Joiku ei meille tul eja se on muiden hevonen. Toisaalta se on kuitenkin pala Jaikkua ja erittäin hieno tamma. Ja jotta asia ei mutkistuisi yhtään enempää niin pohdin Jaikun kanssa käytyä keskustelua. Ennen sitä halusin kovasti toisen hevosen, joko ostamalla tai jollain ilveellä Jaikun astuttamisella, mutta sen jälkeen ne halut loppuivat kuin seinään. Enää ei tehnyt mieli toista hevosta, koska tiesin, että Jaikulla on vielä paljon annettavaa, vaikkakaan ei sillä tavalla kuin olin aina suunnitellut. Jaikku kuitenkin johdatti minut lännenratsastuksen pariin, mitä en todellakaan kadu, joten saa vain nähdä mitä sillä on seuraavaksi mielessä.

Toisaalta en kaipaa enää juurikaan ratsastamista, kaikkeen tottuu. Kunhan Jaikulla pääsee välillä mielenvirkistys/terapia köpöttelemään niin hyvä. Huomasin kisoissakin kyseenalaistavani usein ratsastuksen miellekkyyttä niin ratsastajan kuin hevosenkin kannalta saati sitten kilpailemisen järkevyyttä.Toisaalta kisoissa nousi taas kipinä päästä kunnolla ratsastamaan ja treenaamaan portteja ja neliöitä ja vaikka mitä ja tiedän, että nälkä kasvaa syödessä, joten en tiedä kuinka pitkään pelkkä köpöttely kuitenkaan riittäisi. Mutta jottei mene liian vakavaksi ja veny hehtaarin pituiseksi niin loppuun vielä kuvia meidän kolmikosta.

Jaikku elokuussa 2010

MayDay Show 5/2011

Ylioppilas 2011

Ilmavoimien Teknillinen Koulu II/11

Voiliina 8/2012

Jaikku ja Joiku 2012

Voiliina

Voiliina

Jailiina 6/2013

Jailiina 9/2013

Jailiina ja Jaikun Henkäys 4/2014

Kieli :)

Jailiina ja Rubina Phantasia 5/2014

Kulttuurien välissä

Vapaus. Mitä on vapaus? En ehkä tiedä tarkalleen tai osaa määritellä sitä, mutta luettuani yhden kirjan tiedän, että se on se mitä olen etsinyt ja se on myös yksi syy siihen miksi tykkään olla ulkomailla. Kävin pääsiäislauantaina Krämerillä ostamassa Jaikulle ruokaa ja näin siellä kirjan, joka oli pakko ostaa. Ja onneksi ostin, sillä se käsitteli aihetta, josta haluan oppia lisää. Vaikka kirja oli saksaksi tuli se silti luettua ennätysnopeasti ja ymmärsin jopa kaiken lukemani, joten vois suositella sitä, vaikka oma saksantaito olisi heikompikin (ja ties vaikka se olisi käännetty muillekin kielille). Kirja on siis Nanda van Gestel-van der Schelin kirjoittama Die Seelenkraft der Pferde - Intuitiv mit Pferden kommunizieren eli vapaasti suomennettuna Hevosten sielunvoima - hevosten kanssa kommunikointi intuition avulla.

Kirja kertoo siis kirjoittajan elämästä ja siitä kuinka hän oppi kommunikoimaan hevosten kanssa intuition tai telepatian avulla, miten kukakin sen haluaa ilmaista. Nanda muutti Hollannista Amerikkaan miehensä työn takia. Hän joutui jättämään oman hevosensa Hollantiin, koska ei halunnut rasittaa jo vanhenevaa hevosta niin pitkällä matkalla, ja löysi oman oppimestarinsa Amerikasta - huonosti kohdellun valkoisen arabitamman. Kirjasta riittäisi aihetta useampaankin postaukseen ja niitä varmaan tuleekin kirjoitettua muutama, mutta nyt haluan keskittyä Nandan oivallukseen vapaudesta.

Nanda siis koki löytäneensä vapauden Amerikassa ja paluu takaisin Eurooppaan tuntui siltä kuin olisi teljetty takaisin talliin sen jälkeen, kun on saanut elää vapaana laitumella. Se lause kirjassa pysäytti, siltähän ajatuskin Suomeen palaamisesta tuntuu. En väitä, että asiat olisivat täällä yhtään paremmin kuin Suomessa, mutta palaaminen ahdistaa. Jo parin viikon tuleva loma Suomessa on ahdistanut jo pidempään. Kirjassa oli myös avattu syitä siihen, miksi ulkomailla oleminen on usein hyvin vapauttavaa. Syyksi kerrottiin, että ulkomailla ei ole osa sitä kulttuuria, mutta ei ole myöskään enää oman kulttuurinsa vaikutuspiirissä. Vaikeat tilanteet selittyvät sillä, että on ulkomaalainen eikä tunne uutta kulttuuria vielä hyvin tai että kyseinen asia tehdään omassa kulttuurissa ihan eri tavalla. Silloin ei ole minkään kulttuurin tai normiston "vanki" jos niin voi sanoa.

Sitä se on, vapaus meinaan. Voin tehdä enemmän haluamallani tavalla eivätkä ihmiset katso niin pitkään kieroon kuin paikallista katsottaisiin. Ulkomaalaisen status antaa paljon anteeksi. Suomessa tunnen kulttuurin hyvin ja ymmärrän joka ikisen kommentin ja katseen, olen kasvanut siellä ja tiedän myös ne asiat, joita ei sanota ääneen. Tiedän mikä on sallittua ja mikä ei ja mikä on tavallaan sallittua, mutta siitä seuraa vähintään supinaa selän takana ja friikin maine. Täällä asiat ovat toisin. Tiedän vain asiat, jotka on sanottu ääneen ja mitkä ovat kansainvälisesti sallittuja tai kiellettyjä asioita, esimerkiksi tiedän etten saa törttöillä liikenteessä tai pahoinpidellä ketään. Minua ei kuitenkaan rasita sanomattomat säännöt, koska en niitä tiedä. En ole kasvanut täällä, joten en tiedä kaikkien katseiden merkityksiä enkä ymmärrä edes kaikkea mitä minulle puhutaan. Se tavallaan suojaa paljolta. Saan olla rauhassa ulkomaalainen ja sen takia saan olla outo ilman, että tuomittaisiin niin pahasti kuin paikallista. Toisaalta joudun kyllä paljon todistelemaan osaamistani ja joskus arkisetkin asiat ovat taistelua, koska en ole yksi itävaltalaisista.

Etenkin hevosten kanssa olen jo useamman vuoden ajan ajautunut kauemmas valtavirran ajatusmallista. Suomessa tiedän mitä ei kannata sanoa ääneen ikinä ja mistä voi ohi mennen mainita jos asia tulee puheeksi. Täällä rajoituksena on useimmiten kieli, mitä osaan sanoa ja mitä en. Kuitenkin - koska olen se outo ulkomaalainen, joka ei osaa edes kunnolla saksaa - tuntuu siltä että saan touhuta vapaammin. Edellisellä tallilla katsottiin kyllä pitkään kun Jaikun kanssa vähän touhuttiin länkkärijuttuja, mutta en ymmärtänyt mitä meistä kuiskittiin. Silloin se ei niin haitannut. En tiedä olenko vieläkään löytänyt omaa paikkaani hevosten suhteen. Tuntuu siltä, että käsitys kaikesta on muuttumassa koko ajan ja nopeammin kuin meinaan itse pysyä perässä. Ehkä se oikea paikka löytyy vielä fyysisestikin jostain, tiedän jo aika hyvin millaisille ihmisille voin asioista ja kokemuksistani puhua ilman, että minua tuomittaisiin.

Tuli ehkä lievästi sekava postaus aiheesta, mutta eivätpä ne ajatukset ole omassa päässäni yhtään sen selvempinä. Täydennellään jos tulee jotain tähdellistä vielä mieleen.

You never know where you end up

Luen aika montaa ulkomailla asuvan suomalaisen blogia, koska on kiinnostavaa seurata heidän olemistaan ja elämistään ulkomailla. Etenkin kun näihin blogeihin usein eksyy tekstejä kirjoittajien tuntemuksista ja hyvin usein olen huomannut pohtineeni samoja asioita itsekseni. Tänään luin Ruotsissa asuvan suomalaistytön blogista hänen ajatuksiaan tulevaisuudesta. Hän kertoi aiemmin olleensa enemmän perfektionisti ja tienneensä mitä haluaa, mutta nykyään haluaa ennemmin nauttia siitä mitä elämä tuo eikä suunnitella liikoja. Hän ei kuulemma tiedä mitä haluaa loppujen lopuksi isona tehdä ja muutos aiempaan suhtautumiseen on ollut huima. Huono tiivistelmä, mutta se sai minut ajattelemaan.

Olen täällä vaihdossa olon aikana pohtinut asioita paljon ja ehkä jopa alkanut kyseenalaistamaan tekemiäni valintoja. Olen ehdottoman tyytyväinen siihen, että lähdin tänne, koska olen oppinut täällä enemmän kuin Suomessa ikinä - niin koulussa kuin muutenkin. Sisälläni asuu edelleen pieni perfektionistitonttu, joka valittaa minulle milloin mistäkin. Milloin ei koulutehtävä täytä omia vaatimuksiani, milloin teen saksaa puhuessani liian paljon kielioppivirheitä, milloin käsitöissäni on muka virheitä ja mitäköhän vielä. Vielä lukioon  mennessäni halusin eläinlääkäriksi, se oli aina ollut unelmani, mutta lukion aikana jotain tapahtui. Kyllästyin opiskelemiseen totaalisesti ja totesin, että en todellakaan jaksa lähteä kuudeksi vuodeksi yliopistoon. No sen jälkeen etsittiin itseä vuoden verran ja päädyttiin armeijaan. Siitä hommasta tykkäsin todella paljon ja armeijan piti olla tuleva työpaikkani. No kohtalo päätti eri tavalla ja päädyin mutkien kautta opiskelemaan liiketaloutta. Suomessa koulu ei kiinnostanut pätkän vertaa, mutta perfektionistitonttu ei antanut minulle lupaa jättää sitä kesken. Päätän ensimmäisellä viikolla, että lähden vaihtoon heti kun mahdollista ja niin pitkäksi aikaa kun mahdollista. Täällä aloin vasta ymmärtämään miksi opiskelen tätä alaa. Intercultural managementin tunnit ovat olleet parasta pitkään aikaan ja se on saanut jatkamaan alan opiskelua. Sen jälkeen tuli Cosmopolitan Leadership-kurssi, joka sai taas ajattelemaan omia arvoja ja sitä mitä haluaa tehdä työkseen.

Lopputuloksesta en ole todellakaan varma. Tavallaan tiedän mitä haluaisin tehdä isona, mutta toisaalta ahdistus iskee heti kun aletaan tunneilla puhua isoista yrityksistä ja tuloksen parantamisesta ja myynnin lisäämisestä. Jos noinkin perusasiat aiheuttavat ahdistusta voin vain miettiä, että olenko sittenkään oikealla alalla. Tarkoitus on saada opinnot päätökseen kesällä, kaksi kertaa nopeammalla aikataululla kuin luokkakaverini. Sen jälkeen pitäisi saada työpaikka, koska hevoseni jakaantuu muutaman viikon päästä. Tällä hetkellä en huomaa mitään muuta kuin muutosta. Olen leikitellyt ajatuksella alkaa opiskelemaan (joo, mahdotonta hevosten takia, tiedän..) yliopistossa kieliä, kulttuureita ja maailmanpolitiikkaa. Uskokaa tai älkää, minä olen vakavasti harkinnut politiikan opiskelemista... Toisaalta en halua työskennellä tylsänä jakkupukuihmisenä paasaamassa puoluesuhteista, mutta toisaalta haluaisin ymmärtää paremmin miksi maailma toimii kuten se toimii. Esimerkiksi historian tunnit täällä ovat olleet parhaita ikinä, historia kun näköjään selittää paljon nykyajan toimintaakin.

Eikä muutos ole vain ammattikriisi. Muistan vielä vaihdon alussa sanoneeni, että minua ei kiinnosta lähteä matkustamaan Aasiaan, Afrikkaan, Amerikkaan, you name it. Mielestäni Eurooppa oli ihan riittävästi enkä nähnyt tarvetta matkustaa edes lomalle sen ulkopuolelle. Nyt huomaan haluavani matkustaa Venäjälle, Kazakstaniin, Etelä-Amerikkaan ja viimeisimpänä ajatuksena Afrikkaan. Haluaisin myös tehdä Trans-Mongolian junamatkan ja käydä Pekingissä, Kiinassa, joka ei ole koskaan kiinnostanut. Haluan myös oppia venäjää, en todellakaan tiedä miksi, mutta olen päättänyt oppia sitä heti kun saan opinnäytetyöprojektin loppuun. Samalla haluan oppia espanjaa.

Mikä saa ihmisen muuttumaan näin paljon? Tai en tiedä kuulostaako tämä teistä paljolta, mutta omasta mielestäni se on paljon. En ole ehkä osannut pukea ajatuksiani sanoiksi, koska en ole suunnitellut etukäteen mitä kirjoitan, vaan aloitin vain kirjoittamaan kun tuli sellainen fiilis. Haluaisin nähdä ja kokea paljon enemmän kuin olen jo kokenut, en koe olevani vielä valmis jumittumaan paikalleen. Haluaisin jatkaa opiskelemista ja laajentaa maailmankuvaani, joka ei kylläkään taida olla hevosten takia mahdollista, joten on keksittävä toiset keinot. Haluaisin myös tehdä jotain oikeasti hyödyllistä, työtä, jolla on tarkoitus. Intissä tein työtä, joka oli arvoitus, kuten siellä sanottiin... Pointti oli kuitenkin, että en koe myynnin lisäämisen hyödyttävän juuri ketään, mutta toisaalta en tiedä millaista olisi minua tyydyttävä työ. Toisaalta olen kovin nuori vielä ja minulla on aikaa miettiä mitä haluan ja löytää oma polkuni, mutta haluaisin jo tietää. En koe mukavaksi ajatusta, että valmistuisin maisteriksi kolmekymppisenä, vaikka se saattaisi olla toinen tai kolmas korkeakoulututkintoni. No vielä on vaihtoaikaa jäljellä neljä kuukautta, joten eiköhän tähän jotain tolkkua saada. Ainakin toivon sitä...

Muutama ajatus suomalaisuudesta, osa 1

Kuten sanotaan niin kauempaa on helppo nähdä lähelle. Täällä ollessa on tullut tai välillä jopa joutunut pohtimaan Suomea ja suomalaisuutta. Suomalaisuuden pohtiminen alkoi meidän Cross-cultural theory:n kurssilta, jossa käsiteltiin kulttuureja yleisesti ja kulttuuritutkimusta. Esimerkiksi kulttuureja voidaan arvioida eri tasoilla tai ulottuvuuksilla, mitä nyt ikinä ovatkaan suomeksi. Yksi ulottuvuus on Power distance (anteeksi kun tulee nyt englanniksi termejä, mutta en vaan tänään onnistu keksimään niille sujuvia suomennoksia ja olen laiska, joten en jaksa tarkistaa netistä), joka kuvaa hierarkian merkitystä yhteiskunnassa. Jos Power distance on korkea, maassa on vahvat auktoriteetit ja työpaikoilla tiukka hierarkia siitä kenelle voi puhua ja kenelle ei. Suomessa on matala Power distance ja Aasian maissa puolestaan korkea. No se siitä teoriapläjäyksestä, mutta se sai minut pohtimaan millaista on olla suomalainen.

Suomalaiset tarvitsevat paljon tilaa eikä Suomessa olla liian tuttavallisia. Noista ulottuvuuksista yksi mittaa henkilökohtaisen tilan suuruutta ja Suomi on siinä kärjessä eli me tarvitaan eniten tilaa. Sitä ollaan muiden suomalaisten kanssa saatu kyllästymiseen asti selittää, että miten homma Suomessa toimii. Suomalainen ei halaa tervehtiessään kuin korkeintaan ystäviään, pussaaminen on jo ihan oma lukunsa eikä sitä juurikaan harrasteta. Tervehdyksestä käy siis pään nyökkäys tai kättely. Tämä on ollut vaihtarikavereille hankala asia ymmärtää, aina tungetaan iholle kun nähdään ja tunneillakin istutaan ihan viereen. Itävaltalaisille oli jotenkin ahdistavaa aluksi, kun minun ja heidän väliin saattoi jäädä tyhjä tuoli. Kyllä, minä pärjään vaikka siinä olisikin tyhjä tuoli ja uskon myös sen tuolin pärjäävän oikein hyvin. Nykyään alkaa jo tottumaan siihen, että vieraat tulevat lähemmäksi, vaikka vieläkin tulee välillä tunne, että nyt olet vähän liian lähellä ja tekee mieli siirtyä kauemmaksi. Samoin sille nauretaan, että Suomessa ei kuulu istua bussissa tai junassa kenenkään viereen. Kuulemma jotenkin outoa, ennemmin sanoisin, että on outoa istua tyhjässä bussissa jonkun viereen jos tilaa kerta on muuallakin.

Olen usein myös saanut vastata kysymykseen, että mikä on hätänä. Yleensä mikään ei ole pielessä ja kaikki on todella hyvin, mutta en koe tarvetta hymyillä juuri silloin tai höpöttää hyvin innostuneena jotain turhanpäiväistä. Kysyjät ovat olleet pääsääntöisesti Latinalaisamerikasta ja heidän mielestään näytän surulliselta kun en ole koko ajan hymyilemässä. Suomalaiset eivät siis myöskään hölötä suuna päänä jatkuvasti kaikesta tai kulje hymy korvissa eikä se silti tarkoita sitä, että oltaisiin välttämättä surullisia tai suuttuneita. Selitin, että suomalaiset eivät osaa small talkia ja sen takia ovat enemmän hiljaa kuin äänessä jos ei ole mitään tähdellistä sanottavaa. Ruotsissakin jouduttiin kahden muun suomalaisen kanssa usein kiusallisiin tilanteisiin, kun ei vain osattu small talkia. Kovasti yritettiin, mutta kun se turha jutustelu tuntemattomien kanssa ei vaan luonnistunut. Täälläkin totesin lukukauden alussa, että tarvitsen jonkun joka tulee puhumaan minulle, jotta tutustuisin ylipäätään kehenkään. Sillon tietenkin vastaan ja voin samalla ajatella, että mitäköhän toikin tyyppi tuli kyselemään. Sanoin myös, että suomalaiset hymyilevät vain silloin kun ovat erityisen iloisia. Tavallinen tyytyväisyys tai normaali olo eivät ole aiheita hymyillä leveästi. Kun olin selittänyt nämä kaksi pointtia kavereilleni he sanoivat myöhemmin, että ymmärtävät nyt minua paljon paremmin. Myös kyselyt voinnistani ovat vähentyneet.

Jotta postaus ei veny ihan mahdottomiin mittoihin niin jätetään pohdintoja seuraavallekin kerralle. Nämä kaksi asiaa ovat ehkä niitä kaikista selkeimpiä, mutta ne ovat myös esillä arjessa eniten. Suomessa on myös omat käyttäytymiskoodinsa ihmisten tapaamiseen, siihen miten tavataan vieraita, tuttuja, tärkeitä henkilöitä, sukulaisia jne. Sitäkin oli kiva pohtia ennen kurssin koetta, jossa pääsinkin analysoimaan suomalaisuutta. Suomalaisilla on myös oma käsitys Suomesta Skandinaviassa silloin kun puhutaan Suomesta ja silloin kun puhutaan yleisesti Skandinaviasta. Suomalaisilla on myös tiettyjä luonteenpiirteitä, jotka tuntuvat korostuvan erityisesti silloin kun ollaan tekemisissä ulkomaalaisten kanssa.

Suomalaisuus ei siis ole muutamalla lauseella määriteltävissä oleva asia. En myöskään väitä, että tietäisin suomalaisuudesta kaiken tai että olisin kaikesta sanomastani absoluuttisen oikeassa, nämä ovat vain ajatuksia mitä on noussut mieleen täällä ollessani ja ne saattavat vielä muuttua moneen kertaan. Koitan seuraavassa osassa perehtyä sitten näihin pienempiin nyansseihin mitä mainitsin edellisessä kappaleessa. Ja ehdottomasti saa kommentoida ja olisi kiva jos syntyisi keskustelua siitä mitä suomalaisuus teille merkitsee.

Mitä suomalaisuus teille merkitsee ja tarkoittaa?

Miltä tuntuu kun ei tiedä missä koti on?

Kyrkesund, Sverige

Tällainen ajatus on pyörinyt mielessä jo pidempään. Oikeastaan ensimmäisen kerran ajatus nousi esiin kesällä ollessani kielikurssilla Ruotsissa. Taustaksi kerrottakoon, etten tunne olevani kotona silloin kun olen Suomessa, vaikka olenkin siellä asunut koko ikäni. En osaa itsekään sanoa, mikä Suomessa häiritsee tai miksi en siellä pohjimmiltani tunne olevani kotona. Osasyynä on tietenkin pitkä, kylmä ja pimeä talvi. En vain jaksa sitä ainaista pimeää ja palelemista, joka on etenkin hevosharrastuksen kanssa hyvin masentava ja motivaatiota syövä tekijä. Aina talvisin olen tallilla pimeällä ja tuntuu etten näe Jaikkua moneen kuukauteen päivänvalossa. Toisekseen olen ihan aina jäässä, milloin sormet eivät enää liiku, varpaita särkee kylmästä tai puhuminen tuottaa vaikeuksia, koska posket ovat kylmettyneet. Kesällä taas on liikaa pörriäisiä, joista saan kamalat reaktiot ja tietenkin auringon paiste, joka polttaa saman tien, oli käytössä mitä aurinkovoiteita tahansa. Eli koskaan ei ole hyvä ;)

Ensimmäinen havahtuminen tapahtui kesällä kun kaverini pääsi ripille ja sain kutsun Tammisaareen rippijuhliin. Siellä kuulin paljon ruotsia ja huomasin olevani onnellinen. Tietenkin olin myös rakkaiden ystävien ympäröimänä ja kaikki oli hyvin. Kaipaan osaltaan sitä tunnetta, niitä maisemia ja seuraa. Kiitos Joanna ja Kismiina kaikesta! Seuraavaksi lähdin Ruotsiin kielikurssille Riksföreningen Sverigekontaktin stipendillä. Saavuin laivalla Tukholmaan heinäkuun lopulla ja ajoin kaksi päivää Ruotsin poikki Tjörniin, jossa odotti kolmen viikon ruotsin kurssi. Heti kun pääsin puhumaan ruotsia tunsin itseni taas onnelliseksi. Voiko kieli, jota puhuu aiheuttaa sen tunteen? Luultavasti. Alkuun ei puhuminen tietenkään ollut sujuvaa, koska en ole koskaan joutunut sitä kieltä varsinaisesti käyttämään. Ruotsin tunneilla tehtyjä pariharjoituksia kun ei lasketa. Ruotsi alkoi kuitenkin sujumaan nopeasti yhä paremmin ja paremmin ja välillä havahduin jopa siihen, että ajattelin ruotsiksi tai käytin ruotsinkielisiä sanoja muuten suomenkielisen lauseen seassa. Enää en muista mitä sinä päivänä olin tehnyt, mutta hyvin elävästi muistan yhden illan tai ehkä ennemminkin alkuyön elokuussa. Seisoin keskellä jalkapallokenttää Billströmskassa, katselin tähtiä ja pohdin mistä voi tietää missä on onnellinen. Siihen kysymykseen ei ole vieläkään löytynyt vastausta. Sen tiedän, että Ruotsissa tunsin oloni onnelliseksi, joten tiedän miltä se tuntuu. Kuitenkin mistä voin tietää missä olen onnellinen?

Vaiko sittenkin Liettuaan?

Nyt asun Itävallassa ainakin seuraavaan kesään, eikä palaamiseni ole millään tavalla varmaa. Toisaalta tänne jääminen ei ole myöskään yhtään sen varmempaa. Välillä olen onnellinen täällä, mutta koen myös yksinäisyyttä ja ahdistuneisuutta tai masennusta. Osaltaan se varmasti johtuu siitä, että asun ensimmäistä kertaa yksin omassa kodissa. Ei ole ketään koko aikaa kenelle jutella. Asun myös kaukana, yli tuhannen kilometrin päässä, vanhemmistani ja ystävistä. Joten en voi myöskään käydä kylässä joka viikonloppu tai edes joka kuukausi. Uudessa maassa asuminen on myös valtavan raskasta ja erilaista kuin vain lomailu tai kurssilla olo. On täysin uusi kieli, jonka oppiminen tuntuu erittäin vaikealta. Olen opiskellut koulussa saksaa kahdeksan vuotta, mutta silti tuntuu siltä, etten vain osaa ja saa kieltä sujumaan jouhevasti. Myöskin englanti takkuilee välillä ja haluaisin vain sanoa sanottavani suomeksi. Rakastan kuitenkin tätä kaupunkia, koulua ja monia ihmisiä täällä. Tykkään myös kielestä, vaikka se onkin vaikeaa ja turhauttavaa.

Nyt kun valmistuminen alkaa oikeasti kummittelemaan oven takana, niin sitä alkaa oikeasti pohtia missä haluaa asua. Olen sen verran nähnyt maailmaa, ettei Suomi todellakaan ole ainoa asumiskelpoinen paikka. Mistä lähtisi etsimään töitä? Vai jatkaisiko opiskelua? Missä? Aina esiin nousee se kysymys: missä? Päätän sitten jatkaa opiskelua tai lähteä töihin niin pitää päättää missä haluaa sen tehdä. Vaikeita valintoja, joihin yhdistyy nyt pakokauhu mahdollisesta työelämän aloittamisesta. Mutta koska tämä postaus ei koske aihetta, niin jätetään se mahdolliseksi omaksi postauksekseen. Suomeen en haluaisi palata ainakaan vielä tämän vuoden jälkeen, vaikka se olisikin kaikista helpoin tapa. Toisaalta, jos jään tänne niin olenko tyytyväinen tai voinko saada asiat sille mallille, että olen tyytyväinen? Haluaisin myös asua joskus Ruotsissa. Mistä tiedän milloin on aika lähteä sinne, vai tuleeko sitä milloinkaan? Nyt asun Itävallassa ja opettelen sujuvaa saksaa, mutta silti mielessä kummittelee paluu oikeaan Saksaan. Pitäisikö sittenkin suunnata rajan toiselle puolelle? Jos lähtee tälle linjalle, niin miksi ei esimerkiksi Hollanti? Serkkuni on asunut siellä jonkin aikaa aiemmin, joten asumiskelpoinen paikka sekin. Sitten jos ottaa hevosetkin, huomatkaa ilmaus hevoseTKIN, huomioon niin menee jo vaikeaksi. Missä olisi hyvä tallikulttuuri, hyvät treenimahdollisuudet, mahdollisuus kisaamiseen, hyvät olot nuorille kasvaa? Ei tästä ota hullukaan selvää.

Haluaisikohan sitä sittenkin ihastella mantelipuita?

Onko teillä ajatuksia siitä, miten tietää minne lähteä perustamaan kotia?