Hyvä Uutta Vuotta 2014!

Vaikka uuden vuoden suunnitelmat peruuntuivat, niin tunnelmaan on päästy kaikesta huolimatta. Eli vuosi vaihtuu Itävallassa näissä tunnelmissa ja hyvin tyytyväisenä.

Hyvää ja Onnellista Uutta Vuotta Kaikille!

Pääosassa Nemo

Kuten edellisessä postauksessa lupasin, niin Nemo saa ihan ikioman postauksen Enns-kuvistaan. Muuten Nemon päivä oli koiran mielestä erittäin tyhmä. Ensin luuli pääsevänsä lenkille, mutta ei päässytkään, koska käveltiin vain autolle. Sen jälkeen ajettiin edelliselle tallille, jossa joutui odottamaan autossa sen aikaa kun mamma kävi hoitamassa asioita. Ihan tyhmää vaan olla autossa, Nemon mielestä ainakin. Autoa piti myöskin käyttää ajelulla, jotta akut lataantuisivat ja päätettiin lähteä kohti uusia seikkailuja, mutta jostain syystä löysimme itsemme Ennsistä, vaikkakin päädyimme sinne eri tietä kuin yleensä. No sielläkin oli ihan tyhmää, kun ei saanut riekkua hihnassa ja sen jälkeen piti vielä patsastella kuvattavana. Reissun kohokohta oli ehdottomasti se, kun pääsi juoksemaan irti puistoon. Ja loppupäivässäkään ei ollut kehumista, kun joutui odottamaan autossa mamman käydessä Mäkkärissä ja Jaikun luona tallilla. Mutta kyllä se nautti juoksemisesta. Kuvien laatu ei ole mikään päätä huimaava, koska Nemolla oli vauhtia enemmän mitä me kameran kanssa ehdittiin tallentaa.

Mikä kuva oli teidän suosikkinne?

Maakuntamatkailua: Enns

Joulukuun puolivälissä käytiin Nemon kanssa Ennsissä, joka on Itävallan vanhin kaupunki. En saanut aiemmin aikaiseksi laittaa kuvia näytille, joten nyt tuli hyvä sauma, koska käytiin Ennsissä myös perheeni kanssa, joka oli täällä viettämässä joulua. Siltä reissulta ei kuitenkaan ole enempää kuvia, koska alkoi jo hämärtää sen verran ettei kuvista tullut yhtään mitään.

Enns on siis Itävallan vanhin kaupunki ja ollut hyvin tärkeä kaupankäynnin kannalta. Kaupunki sijaitsee Enns-joen varrella, joka laskee Ennsin kaupungin kohdalla Tonavaan. Tonavaa pitkin on ollut hyvä kuljettaa kaupattavia tuotteita ja Enns-jokea pitkin on päässyt myös kotikaupunkiini Steyriin, joka on ollut hyvin tärkeä teollisuuskaupunki, mm. ase- ja metalliteollisuuden takia. Steyr on nykyäänkin tärkeä tuotantokaupunki, onhan täällä MAN, BMW, NKE, SKF ja monia muita. Sen takia Steyristä kulkee Ennsiin vieläkin hyvä tie ja sitä on kunnostettu BMW:n toiveesta, koska heillä on tarve kuljettaa autojen moottorit Ennsiin ja sieltä laivoilla eteenpäin. Nyt kuitenkin saa historia riittää ja kuvat puhukoot puolestaan.

Näkymä linnan puistosta Ennsiin

Enns-joki

Syy miksi palaan tänne yhä uudestaan

Nemostakin tuli otettua paljon kuvia puistossa, mutta jottei tämä postaus venyisi kilometrin pituiseksi niin annetaan Nemolle kokonaan oma postaus :)

Suomitytöt valloittaa maailman

Mä olen niin ylpeä itsestäni tällä hetkellä, eiköhän joku tilanne taas palauta mut maan pinnalle, mutta toistaiseksi tuntuu siltä, että olen ehkä oppinutkin jotain. Nimittäin saksaa. Kävin aaton aattona naapurin luona kahvilla ja juttelin sujuvasti saksaksi (!) kaksi tuntia ja olin kartalla koko ajan siitä mistä puhuttiin. Suurin voittaja fiilis ikinä. Seuraavan kerran pääsin harjoittelemaan kunnolla viime lauantaina kun tallinpitäjä pyysi meitä kahville ja näytti toisen tallinsa sen jälkeen. Ehkä mulla on vielä mahdollisuuksia oppia tämä kieli sujuvasti. Ei siinä, kuullunymmärtäminen on parantunut huomattavasti ja sen kanssa ei juurikaan ole enää ongelmia, kunhan vastapuoli puhuu saksaksi tunnistettavaa saksaa eikä Itävallan omaa mongerrusta. Puhuminenkin on sujuvampaa kuin tänne tullessa, mutta virheitä tulee silti enemmän kuin laki sallii. Kuka on ensinnäkään keksinyt sanoille suvut ja sen lisäksi säännön, että suku, luku ja sija tulee näkyä jokaisessa mahdollisessa paikassa. Joten kompastuskiviä tässä kielessä piisaa ja nauroinkin sitä tutorilleni aiemmin, että saksan kielioppi on selkeästi kehitetty sitä varten, että saksalaiset pääsevät nauramaan ulkomaalaisille, jotka yrittävät puhua saksaa.

Mutta asiaan, tarkoitus ei ollut kertoa postauksen verran siitä kuinka mukamas osaan paremin saksaa, vaan siitä kuinka hieno hevonen minulla on. Homman nimi oli toisinsanoen maastolenkki tallinpitäjän ja yhden jokerijäsenen kanssa. Aiheutettiin Jaikun kanssa suurta hämmennystä jo siinä vaiheessa, kun päästii tallin pihalle ja muut huomasivat, että aion lähteä ratsastamaan ilman satulaa. Eihän Jaikkua voi enää kiusata satulavyöllä, kun ressukan maha on jo niin iso ja se joutuu kaiken lisäksi raahaamaan mua selässään ympäri maita ja mantuja. Totesin vaan muille, että Jaikku on liian paksu satulalle ja se oli jostain syystä muiden mielestä hauskaa. Tallinpitäjä oli itse saanut laitettua satulan yhdelle siitostammalleen, joka varsoo ennen Jaikkua ja jolla on vielä isompi maha, mutta ei anneta sen häiritä... Lenkki sujui oikein hyvin ja vuoristossa kun asutaan niin kuvaavin selostus reitistä olisi ehkä seuraava: Ensin mentiin pitkään alas ja sen jälkeen kiivettiin ylös. Jaikun mielestä muut olivat ihan liian hitaita ja ylämäkeen olisi pitänyt saada laukata, vaikka oli tarkoitus tehdä käyntilenkki. No kompromissina Jaikku ravasi (ilman lupaa kylläkin) mäen puoleen väliin, jossa loppui puhti ja tyttö tyytyi kävelemään loppumatkan. Puoliveriset edustivat pelkäämällä puukasaa, kaivon kantta ja jotain mystistä voimaa keskellä avaraa peltoa. Jaikku tallusti maisemia katsellen rauhassa koko matkan ja sai jo lenkin aikana ja sen jälkeen hyvin paljon kehuja ja ihmetystä muilta kuinka rohkea se on. Vaikka Jaikku the city-hevoselle tällä lenkillä ei ollut mitään ihmeellistä, ei edes junia tai rekkoja. Olin niin ylpeä pienestä suomenhevosesta, joka teki vaikutuksen muihin jo pelkän maastokävelyn aikana. Saa nähdä mitä muut sanovat, kun Jaikku alkaa ohjasajaen liikkua varsomisen jälkeen, jotta päästään taas eroon siitä mahasta. Eiköhän me vielä valloiteta maailma Jaikun kanssa ja kohtahan niitä on jo kaksi, joten maailmanvalloitus operaatio saa apujoukkoja. Tätä hevosta ei ole kyllä kertaakaan tarvinnut hävetä täällä, ei käytöksen eikä minkään muunkaan syyn takia. Olen niin ylpeä ja onnellinen Jaikusta, on se vaan niin hieno hevonen oli muut mitä mieltä tahansa.

Koska kuvia ei tältä päivältä ole niin tässä kuva juuri Itävaltaan suupumisen
jälkeen ensimmäiseltä tallilta.

Sataset paukkui

Tiineydestä puhutaan ja jäljellä on enää 98 vuorokautta laskettuun aikaan. Maanantain ja tiistain välisenä yönä on siis vihdoin päästy alle sadan vuorokauden. Kyllä ne päivät vähenee, hitaasti mutta varmasti. Tavallaan tuntuu siltä, että klinikkadiagnoosi tuli vasta vähän aikaa sitten ja alkoi armoton orin pohtiminen. Astutus tulikin hyvin nopeasti eteen ja kaikki tämä tapahtui vasta vähän aikaa sitten. Toisaalta tuntuu, että keväästä on ikuisuus. Etenkin kun miettii mitä kaikkea siinä välissä on ehtinyt tapahtumaan. Kävin Ruotsissa maailman parhaalla kielikurssilla, suoritin 38 opintopistettä kesän aikana, muutin Itävaltaan ja olen kohta suorittanut ensimmäisen lukukauden täällä... Kaiken näköistä on siis mahtunut näihin kuukausiin. Ajattelinkin tehdä sen kunniaksi mienen mahakuvavertailun. Olen nyt kuvannut muutamana viikkona Jaikun mahaa ja laitan kuvat tähän alle jos niistä pystyy mitään vertailua edes tekemään. Ja laatu on tunnetusti tallissa kuvattua kännykkälaatua, mutta ehkä idea selviää.

Saksa 7.9.2013

27.10.2013

20.11.2013

1.12.2013

14.12.2013

14.12.2013

On jännä seurata miten hevosen käytöskin on muuttunut tiineyden aikana. Ihan alussa heti astutuksen jälkeen Jaikku oli hyvin kiukkuine kaikille, entiset kaveritkin saivat kyytiä jonkin verran tarhassa. Aika nopeasti Jaikku kuintekin rauhoittui ja muuttui käytökseltään normaaliksi. Tänne tulon jälkeen maha oli hyvin arkana ja siihen ei missään nimessä saanut koskea. Satuloinnin pystyi vielä jotenkin sietämään, vaikka aika nopeasti ratsastelut jäivät pois, kun vyön kiinni saaminen oli niin tuskaista. Kiristäminen ei ollut enää ikävää, mutta se hetki kun vyö ensimmäistä kertaa kosketti mahaa oli Jaikun mielestä jotain ihan kamalaa. Seuraavaksi protestoitiin loimivöiden laittamista. Useampaankin kertaan olivat hampaat turhan lähellä ja kaviokin viuhahti kerran liian läheltä omaa päätäni kun kumarruin ottamaan loimivyötä mahan alta. Sain myös huomata, että Jaikku on erittäin taitava potkimaan sivulle ja harjatessa sai oikein varoa mahan koskemista ellei halunnut kaviosta. Nyt joulukuun aikana tilanne on ollut täysin päinvastainen. Mahaa pitää rapsuttaa ja harjata mahdollisimman paljon ja mahdollisimman piikikkäällä harjalla. Piikkisuka onkin ollut tästä syystä kovassa käytössä.

Viimeiset kolme kuukautta alkavat joulun jälkeen, joten saa nähdä kuinka paljon tuo tuosta vielä leviää. Tällä kertaa tuskin mahtuu enää ovista ulos ennen varsomista :) Viime tiineydessä maha näytti tältä vasta kun oltiin menossa viimeisellä kolmella kuukaudella, joten muutos on tällä kertaa suuri. Toisaalta takana on jo yksi varsa niin tiineyskin näkyy helpommin, kun maha on jo kertaalleen venynyt.

Mauthausen konzentrationslager

Suomeksi sanottuna siis Mauthausenin keskitysleiri. Teimme ESN-porukan kanssa päiväretken Mauthauseniin tutustumaan yhteen Euroopan suurimmista keskitysleireistä. Itse lähdin mukaan sen takia, että halusin päästä näkemään tämän puolen Saksan ja Itävallan historiasta. Koskaan aiemmin en ole keskitysleirillä käynyt ja kaikki aiemmat tietoni perustuvat pelkästään historian tunteihin koulussa ja satunnaisiin muualta kuultuihin tarinoihin. En yhtään osannut odottaa sitä, millaisia fiiliksiä matka herättäisi tai mitä tulisin näkemään. Tähän väliin mainittakoon heti, että kuvia ei ole kovin montaa, koska paikan päällä tuntui hyvin epäsopivalta alkaa kuvailemaan kuin turisti, eivätkä kuvat ole kovin hyvälaatuisia, koska pääasiassa kuvasin sisätiloissa. Toivottavasti jaksatte kuitenkin lukea koko postauksen, lisään loppuun linkin, mistä pääsette katsomaan enemmän kuvia Mauthausenista jos vielä tekstin jälkeen kiinnostaa. Jos olet herkkä hirveille tapahtumille, niin suosittelen jättämään lukemisen väliin.

Lähdimme koulun parkkipaikalta yhdeksän aikaan bussilla kohti Mauthausenia. Paikka sijaitsee siis Linzin lähellä Ylä-Itävallassa, joten täältä ajettiin sinne tunnin verran. Bussimatka itsessään meni mukavasti Elinan kanssa jutellessa, voi kun edellisestä kunnon juttelukerrasta oli kulunut aikaa. Jo itse parkkipaikalle saapuminen oli vaikuttava, koska edessä kohosi pitkä ja korkea täysin umpinainen muuri. Saimme kuulla, että muurin oli tarkoitus merkitä vangeille, jotka saapuivat, että tämä on heidän viimeinen määränpäänsä eikä paluuta enää ole. Muutenhan alue ei ollut muurien ympäröimä, vaikka sähkö/piikkilanka-aidat ympäröivätkin koko aluetta. Menimme odottelemaan opasta sisätiloihin, jossa näimme pienoismallin koko keskitysleiristä, nykyään siitä ei ole kuin osa jäljellä.

Mustat muurit ovat vielä jäljellä, samoin punaisella merkityt rakennukset

Kierros alkoi muurin edestä, jossa oli Espanjan kastelualtaita muistuttava allas, joka oli rakennettu siihen sen takia, että turvallisuusmääräykset siihen aikaan velvoittivat vesi-altaan olemassaolon tulipalon varalta. Allas oli kuitenkin rakennettu niin, että sinne menivät rappuset tasanteelle, josta alkoi varsinainen allas. Kuulemma leirillä töissä olleet vartijat käyttivät sitä uima-altaana ja tasannetta auringon ottamiseen. Tien toisella puolella oli jalkapallokenttä, jonne lähikylien asukkaat tulivat katsomaan pelejä. Vartijoista koostunut joukkue oli hyvin menestyksekäs ja pärjäsi hyvin myös kansallisissa peleissä. Myös "paremmat" vangit pääsivät pelaamaan jalkapalloa. Kaikkia leirille tulleita kutsuttiin siis vangeiksi, koska heidät oli otettu kiinni jollakin rikosverukkeella. Suinkaan kaikki eivät olleet juutalaisia, vaan joukossa oli muun muassa espanjalaisia ja myös omia kansalaisia. Vangeilla oli tiukka nokkimisjärjestys leirillä ja korkeammassa asemassa olevat vangit saivat etuuksia, kuten jalkapallon pelaamisen tai pääsivät päättämään ketkä teloitetaan seuraavaksi, mikä luonnollisesti tarkoitti, että oma ja lähipiirin henki säästyi.

Tälle alueelle on haudattu vankeja leirin tyhjennyksen jälkeen

Heti jalkapallokentän vieressä oli "sairaala". Nykyään näitä rakennuksia ei enää ole, koska sodan jälkeen leirin tyhjentäneet amerikkalaiset purkivat rakennukset kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se, että rakennuksilla ei ollut perustaa, joten ne eivät olisi kestäneet kauaa muutenkaan ja toiseksi epähygienisistä rakennuksista haluttiin päästä eroon etteivät taudit pääse leviämään. Sairaalahan toimi sillä periaatteella, että sairaat tuotiin sinne ja jätettiin pärjäilemään. Monia myös teloitettiin ruiskuttamalla sydämeen jotain ainetta, joka jäi vähän mysteeriksi. Näitä henkilöitä ei kuitenkaan tilastoitu teloitetuiksi, koska he kuolivat sairauksiinsa... Myöhemmin kierroksella näin otteen kirjasta jota sairaalan lääkäri oli pitänyt. Siinä oli listattu kaikkien kuolleiden henkilöllisyydet ja kuolinsyyt. Lääkäri oli kuitenkin ollut ovela ja merkinnyt jokaisen nimen perään pisteen, joka oli kuollut ruiskeeseen, vaikka kuolinsyynä olisi ollut mikä tahansa muu syy. Valehtelematta melkein jokaisen nimen perästä löytyi tuo piste. Sairaala oli siis vain tapa päästä vangeista eroon ja siivota tilastoja, koska ketään ei ollut lupaa tappaa ilman pätevää syytä.

Seuraavaksi kierros johti Kuoleman portaille. Seisoimme siis jyrkänteen reunalla, joka johti entiseen kivilouhokseen. Vaikka louhoksen vieressä kulki erittäin hyväkuntoinen tie (myös sodan aikaan) ja rautatie, ei kiviä voitu lastata autojen kyytiin alhaalla, vaan vankien oli kannettava kivet selässään rappusia ylös ja etuportille, jossa kivet lastattiin autoihin. Kuvaa en tästä ottanut, mutta voin sanoa, että itse en jaksaisi edes ilman taakkaa kiivetä niitä portaita ylös ilman useita lepotaukoja. Louhoksella kuoli paljon vankeja, joko onnettomuuksissa, väsymykseen ja aliravitsemukseen tai tottelemattomuuteen. Vangeilla ei siis ollut tarpeeksi ruokaa, joten heidän fyysiset voimansa olivat hyvin vähäiset. Joka päiväinen työ louhoksella rasitti aliravittua kehoa vielä enemmän ja osa kuoli pelkästään tähän väsymykseen. Rappusia kiivettiin tiiviissä jonoissa ja riveissä ja jos joku horjahti ja kaatui, lähti hän vierimään rappusia alas aiheuttaen dominoefektin. Joskus vartijat tekivät tätä myös tahallaan tönäisemällä jonkun alas, vaikka tietenkin tällainen toiminta oli kiellettyä. Kolmas tapa kuolla louhoksella oli joutua päättömien komennusten uhriksi. Aidan yli saatettiin heittää jotain, joka vangin tuli hakea. Jos vanki ei hakenut asiaa oli hän tottelematon, jonka seurauksena hänet teloitettiin. Jos vanki puolestaan lähti hakemaan asiaa, hänet ammuttiin, koska hän oli menossa aidan toiselle puolelle ja hänen voitiin olettaa karkaavan. Eli teki vanki miten tahansa oli lopputuloksena kuolema. Joskus vangeille ei myöskään aamulla annettu kivenkantolaitetta, jolloin vanki joutui menemään töihin ilman tätä repun tyyppistä laitetta. Koska hän ei voinut kantaa kiviä ilman sitä, todettiin vanki tottelemattomaksi, jonka seurauksena oli, kuten arvata saattaa, kuolema.

Kuvia teloitetuista vangeista

Seuraava etappi oli muistoalue. Alueella oli ennen ollut vartijoiden ja johtajien asuntoja, mutta ne oli myöhemmin purettu ja tilalle oli pystytetty eri maiden muistomerkkejä. Tämä oli ollut yksi vaatimus museota perustettaessa. Osa muistomerkeistä oli todella isoja ja näyttäviä ja ne oli pystytetty lähimpänä sodan loppumista. Samalla saimme kuulla kertomuksia Mauthausenin johtajista, joista melkein kaikki teloitettiin sodan päättymisen jälkeen. Yksi järkyttävimmistä oli ehdottomasti leirin johtaja. Hän antoi pojalleen syntymäpäivälahjaksi vankien ampumista, kun poika täytti 14 vuotta. Näin poika pääsi kehumaan koulussa ampuneensa muutaman vangin. Tai toinen johtaja, joka säännöllisesti päästi koiransa vankien sekaan ja katseli tyytyväisenä kuinka koirat tappoivat muutaman vangin.

Seuraavaksi siirryimme varsinaiselle leirialueelle muurin sisäpuolelle. Vankien tullessa sisään heidät riisuttiin ja asetettiin seisomaan riviin muurin edustalle. Siinä he saattoivat seistä muutamasta tunnista kokonaiseen yöhön. Monet vangeista eivät osanneet saksaa tullessaan, mutta sitä oli paremppi oppia nopeasti tai vähintään oppia arvaamaan oikein mitä saksaksi sanottiin. Vankeja saattoivat komentaa myös paremmassa asemassa olevat toiset vangit (joiden nimikkeen olen unohtanut). Tällä ajettiin takaa sitä, etteivät uudet vangit voi enää tietää keneen voivat luottaa, koska osa vangeista on myös "vihollisten" puolella. Näin saatiin vähennettyä kapinoiden ja liittoutumisten määrää. Muurin vierustalla odottaessaan uudet vangit saivat numerot, jotka olivat heidän koko loppu elämänsä. Siitä siirryttiin pesularakennuksen kellariin, jossa odotti hiusten leikkaaminen, suihku ja arvoesineiden pois kerääminen. Tämän jälkeen kaikki vangit olivat saman näköisiä, saman arvoisia ja yhtä identiteetittömiä, pelkkiä numerosarjoja.

Asuinrakennuksia

Pääsimme myös käymään vankien asuinrakennuksessa. Ne olivat tavallisen näköisiä taloja, joihin mentiin keskeltä pitkääsivua sisään.Molemmissä päädyissä oli suuret huoneet, joissa majoituttiin. Keskellä puolestaan oli pieni ja karu vessa ja kylpyhuone. Ne jotka ovat olleet intissä isoissa komppanioissa osaavat kuvitella miltä ne näyttävät. Suuret pyöreät käsienpesualtaat, jossa mahtuu moni peseytymään samaan aikaan. Kuitenkaan paikkoja ei luonnollisesti ollut kaikille, joten osa pääsi vessaan tai suihkuun ja osa ei. Alkuaikoina jokaisella vangilla oli oma vuode, joskin kerrossänky, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Jokaisella oli myös kaappi ja huoneista löytyi pöydät ja tuolit. Yksi rakennus kun oli suunniteltu 150:lle vangille. Loppuajasta, kun muita keskitysleirejä alettiin tyhjentää, siirrettiin sieltä vankeja Mauthauseniin (joka oli viimeinen suljettu keskitysleiri) ja paikat alkoivat ylikuormittua. Enää en tarkalleen muista kuinka monta vankia nukkui samassa rakennuksessa, mutta hämärä muistikuva on 3000, mikä tarkoittaa 1500 vankia per huone. Koska tilaa ei ollut, otettiin sängyt ja muut huonekalut pois. Vangit nukkuivat lattialla toinen pää seinään päin ja toinen jalat seinään päin. Näin saatiin useampi vanki mahtumaan, samalla kiellettiin myös selällään nukkuminen, koska se vei liikaa tilaa. Toisin sanoen vangit nukkuivat kiinni toisissaa kyljellään. Pahimmillaan kaikille ei riittänyt paikkaa lattialta ja he joutuivat nukkumaan muiden vankien päällä. Voitte kuvitella kuinka huonosti aamulla oli mahdollisuuksia päästä vessaan, kun kylpyhuoneiden määrä ei lisääntynyt yhdelläkään. Aamupalalla ei myöskään kaikille jaettu kulhoja, joista syödä. Ruokana oli siis keittoa tai pelkkää lientä, jota saivat ne jotka onnistuivat saamaan itselleen astian. Tällä lisättiin myös vankien välistä eripuraa ja estettiin ryhmittymien muodostuminen.

Huoneiden varustelu aluksi...

...Huoneiden varustelu lopuksi

Mauthausen oli alunperin keskitysleiri miehille, mutta loppua kohti, kun muista leireistä oli pakko alkaa siirtää vankeja Mauthauseniin otettiin sinne naisiakin. Naisille oli omat tilansa alueen sisällä olevat muurilla eristetyn alueen sisällä. Mauthauseniin kuului myös neljä muuta leiriä, joita ei ole enää jäljellä. Leirien välillä kulki auto, joka siirsi vankeja leiristä toiseen. Huono puoli kuljetuksessa vaan oli se, että auto toimi kaasukammiona ja perille ei päässyt eläviä vankeja. Osa ihmetteli sitä, mikseivät vangit yrittäneet olla menemättä kyytiin. Kuulemma tietty aika keskitysleirillä sai ihmisen toimimaan ajattelematta ja ihmisestä oli enää vain kuori jäljellä. Kun ei ole enää omaa ajatustoimintaa niin on helppo totella käskyjä eikä enää jaksa välittää siitä, mitä itselle tapahtuu. Muistan saman tunteen muutama kesä sitten, kun olin vaan liian väsynyt enää ajattelemaan mitään. Toimin automaattisesti selvitäkseni päivästä toiseen, joten vankien oloon oli siltä osin helppo samaistua.

Kierroksen viimeinen etappi oli museo, joka oli rakennettu siihen rakennukseen, jossa kaasukammiot sijaitsivat. Mauthausenissa ei siis ollut kaasukammioita tai polttouuneja alusta lähtien, vaan ne tulivat mukaan kuvioihin kun piti saada suurempi määrä ihmisiä tuhottua lyhyemmässä ajassa. Mauthausen oli siis yksi ainoista ykkösluokan keskitysleireistä, joka tarkoittaa siis "parasta" luokitusta ja sitä, että siellä tuhotaan ihmisiä. Esimerkiksi kolmosluokan leirit olivat pelkkiä työleirejä ja kakkosluokan leirit välimuotoja ykkösestä ja kolmosesta. Vankien kaasuttamisen ja polttamisen hoitivat toiset vangit. Ne joiden tehtäväksi tämä oli annettu, asuivat samassa rakennuksessa kuin kaasukammiot. Leiriin ei haluttu nimittäin päästää tietoa siitä mitä kyseisessä rakennuksessa tapahtuu. Se hyvä puoli tässä hommassa oli, että säästyi itse kuolemalta, mutta toisaalta joutui laittamaan käytäntöön muiden kuoleman. Museossa oli myös huone, mihin oltiin kirjoitettu tauluihin jokaisen kuolleen nimi, joka oli saatu selville. Oli melkoisen vaikuttava näky, eikä kaikkien kuolleiden henkilöllisyys ole vieläkään selvinnyt. Mauthausenissa oli siis sen toiminnassaolo vuosien aikana noin 200 000 vankia, joista noin puolet selviytyi. Syy suureen selviytymis prosenttiin oli se, että alkuun vankeja ei tuhottu kovinkaan tehokkaasti ja he tekivät pitkään töitä ennen kuolemaansa. Siinä vaiheessa kun leiri alkoi ylikuormittua viimeisten kuukausien aikana ei ihmisiä ehditty enää teloittaa tarvittavaa vauhtia, niin karulta kuin se kuulostaakin.

Kaikkien tunnistettujen ja Mauthausenissa teloutettujen vankien nimet

Tausta on siis musta ja kaikki valkoinen on kirjoitusta

Erittäin huono laatu, mutta saatte idean kuinka pienellä nimet on kirjoitettu

Lopuksi katsoimme videon Mauthausenin toiminnasta ja sieltä selvinneiden ihmisten kokemuksista. Ei ollut kaikista ihanin video katsoa, mutta avasi kyllä sitä miltä on tuntunut olla vankina Mauthausenissa. Koko vierailu veti erittäin hiljaiseksi enkä aina tuntenut itseäni kovin ylpeäksi siitä, että olen ihminen. On myös jännä huomata miten kansalaiset on saatu vakuuttuneiksi siitä, että leirin pitäminen on ihan oikein. Kuulimme kyllä kaksi tarinaa niistä jotka ovat yrittäneet vaikuttaa leirin oloihin. Toinen oli joutunut kuulusteltavaksi Linziin eikä hän koskaan palannut siltä reissulta. Toinen oli maatalon emäntä, joka näki kotoaan suoraan Kuoleman portaille ja joutui todistamaan kaikkia siellä tapahtuneita hirveyksiä. Kirje, jonka hän oli kirjoittanut viranomaisille oli oikein fiksu, mutta sen pilasi viimeinen lause "tai tehkää se sellaisessa paikassa ettei kukaan näe". Arvelimme kuitenkin porukalla, että se lause on luultavasti kirjoitettu itsesuojelun takia, jotta kirjoittaja ei vaikuttaisi olevan vankien puolella. Kyseiselle emännälle ei kuitenkaan jostain kumman syystä käynyt mitään ikävää.

Pitää katsoa jos kirjoittaisin vielä toisen osan reissusta, jossa käyn läpi enemmän omia fiiliksiä, koska tämä postaus oli enemmän tietopohjainen. Ja jos siihen olisi lisännyt vielä omat fiilikset niin kukaan ei jaksaisi lukea tätä. Lisään vielä linkin Wikipedian saksankieliseen artikkeliin Mauthausenista, koska siellä on parhaat kuvat. Muutama sana, jotka kannattaa bongata kuvateksteistä, jos ei saksaa osaa. Todesstiege = Kuoleman portaat, Frontansicht = muuri, joka reunustaa leirin julkisivua, Denkmal = muistomerkki, Häftling auf der Todesstiege = kuvassa näkyy miten vankien oli kuljettava Kuoleman portaita ja siitä voi kuvitella miten yksi horjahtanut vanki saa aikaa dominoefektin.

Wikipedian artikkeli

Suihkuhuone saapumisrakenuksessa

Polttouunit

Kaasukammio

Millaisia ajatuksia tämä herättää teissä?