Bundesländer Mannschaftsmeisterschaft

Tuollainen sanahirviö kuvastaa mennyttä viikonloppua erittäin hyvin. Kyseessä on siis lännenratsastustapahtuma, jossa (melkein) jokaisesta Bundeslandista osallistuu nelihenkinen joukkue kilpailuun ja viikonlopun aikana kilpaillaan ja yhteistulosten mukaan joukkueet laitetaan paremmuusjärjestykseen. Suora suomennos siis on maakuntien joukkuemestaruudet. Mikäli käsitin oikein kuulutuksista niin tämä oli ensimmäinen laatuaan ja tykkäsin tapahtumasta todella paljon. Kilpailut pidettiin Kohlerhofissa, joka on tirolilainen lännenratsastustalli. Puitteet olivat todella upeat, suuri osa pihasta oli katettu, joten lauantainen kevyt sadekaan ei haitannut. Paikalla oli erittäin hyvä buffetti, josta siis sai oikeaa ruokaakin. Kasvisvaihtoehdon puuttuessa päädyin molempina päivinä syömään vain ranskalaisia, mutta muuten tarjolla oli perinteiseen itävaltalaiseen tyyliin Schizeleitä, jotain tirolilaista omaa ruokaa, makkaroita ja tietenkin olutta. Makean nälkään oli tarjolla omena- ja mansikkakakkuja sekä tietenkin Sacherkakkua.

Kisojen tasosta ja hevosista pitää mainita varmaan kanssa, ennen kuin pästän teidät katselemaan kuvia, jotka kertovat enemmän kuin minun selitykset. En osaa kuitenkaan välittää tunnelmaa blogin kautta yhtä hyvin kuin mitä sen itse koin. Täytyy kyllä todeta, että yhtään ei tarvitse hävetä Suomen tasoa lännenratsastuksessa. En ole ihan varma minkä tasoiset kisat nämä oli, mutta voisin olettaa, että kisattiin kansallisia luokkia, koksa tämä viikonloppu oli osa Alpen Cupia. Yleisesti ottaen taso Suomessa on mielestäni parempi kuin täällä, suoritukset ovat tasaisempia ja ero huippujen ja vähemmän huippujen välillä ei ole niin iso. Mutta kyllä täälläkin osataan, ei sen puoleen. Täällä esimerkiksi jokainen reininghevonen liukui paljon paremmin kuin Suomessa. Pleasure luokat ratsastettiin vähän nopeammassa tempossa yleisesti ottaen mitä Suomessa olen nähnyt kansallisissa luokissa. Ja huippujen radat ovat täälläkin uskomatonta katseltavaa.

Oli jännä pitkästä aikaa olla katsomassa länkkärikisoja. Trailia katsoin lähinnä ratsastajan näkökulmasta ja pystyin samaistumaan hyvin siihen miltä hevonen tuntuu sillä hetkellä ratsastaa ja miten korjaisin missäkin tilanteessa. Suurimpina huomioina ehkä se, että hevoset eivät keskittyneet kunnolla tekemiseen, jolloin tehtävät tulivat vähän yllättäen eteen ja sieltä otettiin turhia virheitä. Monet ratsastivat myös keskittymisen tasoon nähden ihan liian lujaa ja etenkin pujottelutehtävässä meinasi tulla monelle kiire. Viimeisen pysähdyksen jälkeen radalla oli vielä yksi puomin ylitys, mutta monet jättivät ratsastamisen pysähdykseen ja hevoset lähtivät liikkeelle loppukäyntimoodissa ja tekivät virheen viimeisellä puomilla. On jännä miten Jaikun sairaus on opettanut kiinnittämään huomiota hevosen keskittymiseen. Jaikullahan ei ole oireita silloin, kun se keskittyy täysillä siihen mitä se on tekemässä. Nyt pitkän ratsastamattomuuden jälkeen huomasin pohtivani usein ratsastuksen ja etenkin kilpailemisen mielekkyyttä. Jotenkin tuli tunne, että kaikki hevoset eivät olleet onnellisia ratsastajiensa kanssa ja se on noussut ainakin itselleni hyvin tärkeäksi kriteeriksi hevosten kanssa touhuamisessa. Asiaan ehkä liittyy pintapuolinen tutustuminen Nevzorovin ajatuksiin, mutta en koe sitä pahana. Kyllä hevosenkin pitää tykätä ja nauttia siitä mitä tehdään yhdessä, hevosen tulisi oikeasti haluta tehdä ratsastajansa kanssa yhteistyötä eikä tehdä sitä näennäisesti vain sen takia, että muuten tulee selkään. Meillä onkin Jaikun kanssa tavoitteena päästä sellaiselle yhteistyöntasolle, että voidaan suorittaa trail-rata pelkällä kaulanarulla tai jopa ilman varusteita. Nevzorovin lisäksi inspiroiduin kovasti jo aiemmin mainitsemastani kirjasta Die Seelenkraft der Pferde. Huomaan, että tämän kevään tapahtumat ja ratsastamattomuus ajaa ajatteluani hevosista hippimäisempään suuntaan, mutta katsotaan kuinka pitkälle se vielä menee. Aika näyttää ja Jaikulla tulee varmasti olemaan asiaan suuri vaikutus, joten katsellaan.

Nyt kuitenkin niihin kuviin, ennen kuin kaikki tylsistyvät pelkän tekstin lukemisesta. Ja täytyy vielä lisätä, että olen niin onnellinen asuessani näissä maisemissa. Rakastan Tirolia paljon ja viime viikolla Steyrissä ollessani tunsin pitkästä aikaa halua mennä kotiin. En muista milloin olisin viimeksi halunnut mennä kotiin, Suomessa se ei ole ollut kyllä pitkään aikaa eikä Steyrissäkään koskaan tullut kaipuuta kotiin. Joten ainakin toistaiseksi olen löytänyt kotini täältä. Kuvissa on siis lempihevosiani kisoista + yksi haflinger, joka nyt ei ollut mitenkään suosikkini, mutta oli pakko kuvata kun joku kerrankin oli kisoissa muulla kuin "oikealla" lännenhevosella. Etenkin tuo kuvissa esiintyvä rautias toi mieleeni Jaikun hyvin voimakkaasti, jotenkin päässä ja ilmeessä on jotain samaa. Reininghevosista en edes yrittänyt ottaa kuvia, koska ne harvoin onnistuvat, vaikka maneesi olikin tällä kertaa todella valoisa.

Kyllä, näin voidaan parkkeerata Tirolissa :) En ehkä kokeilisi ensimmäisenä Möhkön kanssa...

Maneesi, pitkän sivun ikkunoista avautui siis muissa kuvissa näkyvä laaksomaisema. Hienoin (L:n muotoinen) maneesi, jonka olen ikinä nähnyt

Täällä ei voi kuin hymyillä maisemia katsellessa.

Vai mitä mieltä olette?

Ikävä

Tänään on ollut ihan järjetön ikävä Jaikkua. Tilannehan on se, että Jaikku joutuu jäämään Rubinan kanssa Steyriin siiheksi kunnes Rubina lähtee takaisin omaan kotiinsa. Aikaa siihen ihmeeseen on vielä neljä kuukautta, miettikää n e l j ä  k u u k a u t t a! Sen aikana tulen näkemään Jaikkua luultavimmin joka toinen viikonloppu, mikä on aivan liian harvoin. Liekö tämä ikävä tullut tämän viikonlopun länkkärikisoista, joita olin katsomassa vai mistä mutta haluaisin päästä Jaikun luo just nyt heti. Koko viimeisen vuoden ja etenkin tämän kevään tapahtumat ovat lähentäneet meitä Jaikun kanssa entisestään ja jos mahdollista niin siitä hevosesta on tullut vieläki tärkeämpi kuin aiemmin.

Tuloksena on ollut se, että olen pitkin päivää vuorotellut onnellisuuden huipulla ja itkun partaalla. Ei ollut kerta eikä kaksi kun kisoissa nieleskelin kyyneleitä, kun näin hyvää ratsastusta missä hevonen ja ratsastaja tekivät oikeasti yhteistyötä. Toisaalta leijuin välillä seitsemännessä taivaassa kun vain katselin maisemia ympärilläni ja ajattelin, että olen vihdoin muuttanut ulkomaille. Asia, josta olen tavallaan haaveillut jo pitkään. Voin myös kertoa, että ei ole hyvä ajatus alkaa katsomaan valokuvia myöhään illalla ja pohtimaan asioita, sehän ei voi päättyä kuin kyyneleisiin.

Pohdin mitä kaikkea Jaikun kanssa on koettu, mistä on lähdetty ja mihin on päädytty. Saan kiittää Jaikkua niin paljosta, sillä ilman sitä hevosta olisin niin paljon tyhmempi monien asioiden suhteen. Se hevonen on opettanut enemmän kuin mitä on mahdollista ja uskon, ettei se ole antanut vielä kaikkeaan. Toisaalta mietin myös sitä, mistä kaikesta olen Jaikun takia joutunut luopumaan. Isoimpana asiana tällä hetkellä on ratsastus. Aiempi joka päiväinen treeni on vaihtunut köpöttelyyn kerran muutamassa kuukaudessa. Alkuun sitä kaipasikin hevosen selkään ja olen hyvin kiitollinen siitä, että sain silloin ratsastaa monia hienoja hevosia ja oppia niiltäkin jotain, mutta ne eivät voineet täyttää Jaikun paikkaa. Muutaman kuukauden päästä oli pakko päästä Jaikun selkään takaisin, edes kävelylenkille. Tänne tulon jälkeen en ole pahemmin ratsastanut eikä ole kyllä tehnyt mielikään vieraiden hevosten selkään. Ainut minne haluaisin on Jaikun selkään, mutta se ei ole siinä mittakaavassa mahdollista kuin ennen. Tuli kyllä ikävä niitä aikoja, kun katselin trail ratoja ja mietin miten Jaikku olisi tykännyt ja miltä onnistuminen tuntuu.

Siitä päästiinkin sulavasti pohtimaan tulevaisuuden hevoskuvioita. Toinen harrastuskaverihevonen olisi kiva, mutta asia ei ole niin yksinkertainen kuin voisi kuvitella. Katselin kuvia Lennistä ja mietin millainen siitä olisi tullut. Samalla myös mietin miksi näin piti käydä. Lenni oli niin täydellinen pieni persoona. Selailin myös Joikun varsakuvia, kyllä niissä samaa on vaikka ihan erilaisia hevosia kuitenkin. Pelottaa, että joku ostaa Joikun ja se päätyy vieraisiin käsiin. Ei siinä, ettei se voisi olla hyvä koti, mutta Joiku on kuitenkin Jaikun ainut elossa oleva jälkeläinen ja saattaa olla mahdollista, että jääkin sellaiseksi. Pyörittelin mielessäni Joikun ostamista sen kanssa puuhailua. Toisaalta ajatus tuntuu oudolta, koska olen aina asennoitunut siihen, että Joiku ei meille tul eja se on muiden hevonen. Toisaalta se on kuitenkin pala Jaikkua ja erittäin hieno tamma. Ja jotta asia ei mutkistuisi yhtään enempää niin pohdin Jaikun kanssa käytyä keskustelua. Ennen sitä halusin kovasti toisen hevosen, joko ostamalla tai jollain ilveellä Jaikun astuttamisella, mutta sen jälkeen ne halut loppuivat kuin seinään. Enää ei tehnyt mieli toista hevosta, koska tiesin, että Jaikulla on vielä paljon annettavaa, vaikkakaan ei sillä tavalla kuin olin aina suunnitellut. Jaikku kuitenkin johdatti minut lännenratsastuksen pariin, mitä en todellakaan kadu, joten saa vain nähdä mitä sillä on seuraavaksi mielessä.

Toisaalta en kaipaa enää juurikaan ratsastamista, kaikkeen tottuu. Kunhan Jaikulla pääsee välillä mielenvirkistys/terapia köpöttelemään niin hyvä. Huomasin kisoissakin kyseenalaistavani usein ratsastuksen miellekkyyttä niin ratsastajan kuin hevosenkin kannalta saati sitten kilpailemisen järkevyyttä.Toisaalta kisoissa nousi taas kipinä päästä kunnolla ratsastamaan ja treenaamaan portteja ja neliöitä ja vaikka mitä ja tiedän, että nälkä kasvaa syödessä, joten en tiedä kuinka pitkään pelkkä köpöttely kuitenkaan riittäisi. Mutta jottei mene liian vakavaksi ja veny hehtaarin pituiseksi niin loppuun vielä kuvia meidän kolmikosta.

Jaikku elokuussa 2010

MayDay Show 5/2011

Ylioppilas 2011

Ilmavoimien Teknillinen Koulu II/11

Voiliina 8/2012

Jaikku ja Joiku 2012

Voiliina

Voiliina

Jailiina 6/2013

Jailiina 9/2013

Jailiina ja Jaikun Henkäys 4/2014

Kieli :)

Jailiina ja Rubina Phantasia 5/2014

Eihän siihen mennyt kuin kaksi kuukautta..

.. meinaan uuden postauksen väsäämiseen. Motivaatio on ollut vähän kadoksissa kirjoittamisen suhteen ja toisaalta eipä tässä tunnu tapahtuneenkaan mitään ihmeellistä nopeasti mietittynä. Kuitenkin kun alkaa tarkemmin pohtimaan niin näiden kahden kuukauden aikana olen saanut koulun Itävallassa päätökseen, hyvästellyt monta kaveria takaisin koteihinsa, käynyt viidessä maassa, muuttanut ja puuhaillut kaikkea muuta pientä. Eli siis mitään ei ole tullut tehtyä :)

Jos käydään lyhyesti, mutta vähän tarkemmin läpi kuluneiden kahden kuukauden asioita ja aloitetaan vaikka alusta. Toukokuun puolivälissä matkustin siis Suomeen pariksi viikkoa ja samalla tehtiin reissu Venäjälle Karjalaan. Karjala oli ihan uskomaton kokemus ja sinne on pakko päästä takaisin. Maisemat olivat ihan huikeat ja viihdyin muutenkin oikein hyvin. Ainut pieni miinus siitä, että majoituspaikka oli homeessa ja ensimmäisen yön jälkeen en voinut oleskella yhtään ylimääräistä sisätiloissa tai sain kamalan päänsäryn, en pystynyt kunnolla nukkumaan ja kuumekin nousi. Kaikesta kuitenkin selvittiin ja päällimmäinen kokemus oli erittäin positiivinen.

Karjala, Venäjä 2014

Suomen viikon aikana ehdin moikata kavereita, käydä ratsastamassa Ladyllä ja moikkaamassa muitakin heppakavereita, niin ihmisiä kuin hevosiakin. Melko kiireinen viikko kaikenkaikkiaan, mutta tykkäsin. Etenkin oli ihan loistavaa ehtiä kaverin kanssa Porvooseen päiväksi ja juoruilla koko päivä ihan rauhassa kaikkea. Meillä on ollut perheen kanssa tapana käydä Porvoossa joka vuosi, mutta pitkään aikaan ei olla sinne porukalla lähdetty ja jo useampana kesänä olen halunnut mennä käymään. Jostain syystä se kuitenkin aina jää ja nyt vihdoin pääsin sinne uudestaan monen vuoden tauon jälkeen. Toinen paikka missä ollaan perheen voimin käyty vuosittain on Tammisaari, joten eiköhän Mia suunnata seuraavan kerran sinne ;)

Näistä on hyvä Suomi-ilta tehty

Suomesta palatessani yövyin yhden yön Münchnissä, koska lento oli niinkin myöhään kuin viiden kuuden aikaan perillä ja junia ei tunnetusti mene Steyriin enää niin myöhään... Tykkään siitä kaupungista paljon, joten sinänsä asia ei millään lailla haitannut ja pääsin taas kävelemään illaksi keskustaan. Siellä oli konsertti menossa, ei kylläkään mitään käsitystä, että miksi. Monilla oli plakaatit käsissä, mutta en saanut selvää mitä niillä yritettiin kertoa. Hostelli, jossa yövyin oli oikein mukava ja rauhallinen, vaikkakin selkeästi nuorison suosiossa, joten kaikki sujui oikein hyvin.

Viimeinen luento oli muistaakseni 5.6 ja tentti 12.6. Sen jälkeen en olekaan tämän koulun penkkejä pahemmin kuluttanut. Tentin tuloksista ei ole kyllä vieläkään mitään hajua, mutta ei anneta sen haitata, kaikki tarvittavat opintopisteet on päästy läpi jo ajat sitten. Nyt on tämän tytön koulusta jäljellä enää kesän Business Simulation kurssi, opinnäytetyön loppuun kirjoittaminen ja yksi verkkokurssi syksyltä. Sen jälkeen olen toivottavasti valmis tämän tutkinnon kanssa ja voi alkaa pohtia seuraavaa...

Welsin hevosmessuista innostuneena päätin lähteä Equitana Open Airiin, mutta masennus iski ennen kuin pääsin pihasta lähtemään, sillä melkein 800 kilometriä suuntaansa on aika paljon, vaikka autolla ajamisesta tykkäänkin. Joten päätin lähteä extempore Kroatiaan. Perjantaina ajoin ihmeellistä vuoristoreittiä Steyristä Graziin ja olin parhaimmillani päälle kilometrin korkeudessa, ei siinä maisemat olivat todella mahtavia. Yövyin Sloveniassa ja jatkoin aamulla Zagrebiin, Kroatian pääkaupunkiin. Siellä shoppailin ja kävelin keskustassa vailla pienintäkään käsitystä missäpäin kaupunkia olen ja miten ehkä pääsen takaisin autolle, mutta sivuseikkoja. Aina sitä jotenkin löytyy, koska minulla oli kyllä tilanteen varalle suunnitelmat a, b, c, d... Eli ei mitään hätää äiti. Iltapäivästä lähdin ajelemaan Unkariin, bongasin nimittäin kivankuuloisen kaupungin navigaattorin kartasta. Olin taas yötä Sloveniassa ja jatkoin sunnuntaina Unkariin ja Balaton-järvelle. Illalla turvallisesti Steyrissä monta upeaa maisemaa ja kokemusta rikkaampana.

Welsin hevosmessut, arabihevosnäyttely

Unkari

Reissun jälkeen olikin vuorossa muutto kesäkuun puolivälissä. Muutin siis töiden perässä Tiroliin toiselle puolelle Itävaltaa. Uusi paikka on todella kiva ja tuntuu ihan oikealta kodilta. Vieläkin on tavaroita ilman paikkaa, koska sitä ärsyttävää pikkusälää on jostakin syystä siunaantunut täällä olon aikana ihan kiitettävästi. Nyt ajellaan sitten Kirchbichlin, Steyrin ja Behambergin väliä marraskuuhun asti kunnes Jaikku on vapaa muuttamaan perässä tänne. Toivottavasti alakerran tallilla olisi tilaa ja päästäisiin Jaikun kanssa asumaan samaan paikkaan.

Pihatietä

Ja keskiviikkona hyvästelin japanilaiset ja hongkongilaisen kaverin/kaverit takaisin kotimatkalle. Oli mukava nähdä vielä viimeistä kertaa pitkään aikaan, ties vaikka törmättäisiin joskus Aasiassa tai Euroopassa. Mutta kuten joku viisas on joskus sanonut niin ei pidä olla surullinen siitä, että se on ohi vaan iloita siitä, että se tapahtui. Jospa tässä olisi nyt lyhyesti käyty läpi kaikki pääasiat, saa nähdä tuleeko niistä vielä tarkempia postauksia. Kuvia varmaan tulee enemmänkin näytille, mutta saa nähdä. Seuraavaksi siirrytään stressaamaan töiden alkua ja saksan puhumista, joten saa nähdä miten käy vanhojen rästissä olevien postausten kanssa.