Bundesländer Mannschaftsmeisterschaft

Tuollainen sanahirviö kuvastaa mennyttä viikonloppua erittäin hyvin. Kyseessä on siis lännenratsastustapahtuma, jossa (melkein) jokaisesta Bundeslandista osallistuu nelihenkinen joukkue kilpailuun ja viikonlopun aikana kilpaillaan ja yhteistulosten mukaan joukkueet laitetaan paremmuusjärjestykseen. Suora suomennos siis on maakuntien joukkuemestaruudet. Mikäli käsitin oikein kuulutuksista niin tämä oli ensimmäinen laatuaan ja tykkäsin tapahtumasta todella paljon. Kilpailut pidettiin Kohlerhofissa, joka on tirolilainen lännenratsastustalli. Puitteet olivat todella upeat, suuri osa pihasta oli katettu, joten lauantainen kevyt sadekaan ei haitannut. Paikalla oli erittäin hyvä buffetti, josta siis sai oikeaa ruokaakin. Kasvisvaihtoehdon puuttuessa päädyin molempina päivinä syömään vain ranskalaisia, mutta muuten tarjolla oli perinteiseen itävaltalaiseen tyyliin Schizeleitä, jotain tirolilaista omaa ruokaa, makkaroita ja tietenkin olutta. Makean nälkään oli tarjolla omena- ja mansikkakakkuja sekä tietenkin Sacherkakkua.

Kisojen tasosta ja hevosista pitää mainita varmaan kanssa, ennen kuin pästän teidät katselemaan kuvia, jotka kertovat enemmän kuin minun selitykset. En osaa kuitenkaan välittää tunnelmaa blogin kautta yhtä hyvin kuin mitä sen itse koin. Täytyy kyllä todeta, että yhtään ei tarvitse hävetä Suomen tasoa lännenratsastuksessa. En ole ihan varma minkä tasoiset kisat nämä oli, mutta voisin olettaa, että kisattiin kansallisia luokkia, koksa tämä viikonloppu oli osa Alpen Cupia. Yleisesti ottaen taso Suomessa on mielestäni parempi kuin täällä, suoritukset ovat tasaisempia ja ero huippujen ja vähemmän huippujen välillä ei ole niin iso. Mutta kyllä täälläkin osataan, ei sen puoleen. Täällä esimerkiksi jokainen reininghevonen liukui paljon paremmin kuin Suomessa. Pleasure luokat ratsastettiin vähän nopeammassa tempossa yleisesti ottaen mitä Suomessa olen nähnyt kansallisissa luokissa. Ja huippujen radat ovat täälläkin uskomatonta katseltavaa.

Oli jännä pitkästä aikaa olla katsomassa länkkärikisoja. Trailia katsoin lähinnä ratsastajan näkökulmasta ja pystyin samaistumaan hyvin siihen miltä hevonen tuntuu sillä hetkellä ratsastaa ja miten korjaisin missäkin tilanteessa. Suurimpina huomioina ehkä se, että hevoset eivät keskittyneet kunnolla tekemiseen, jolloin tehtävät tulivat vähän yllättäen eteen ja sieltä otettiin turhia virheitä. Monet ratsastivat myös keskittymisen tasoon nähden ihan liian lujaa ja etenkin pujottelutehtävässä meinasi tulla monelle kiire. Viimeisen pysähdyksen jälkeen radalla oli vielä yksi puomin ylitys, mutta monet jättivät ratsastamisen pysähdykseen ja hevoset lähtivät liikkeelle loppukäyntimoodissa ja tekivät virheen viimeisellä puomilla. On jännä miten Jaikun sairaus on opettanut kiinnittämään huomiota hevosen keskittymiseen. Jaikullahan ei ole oireita silloin, kun se keskittyy täysillä siihen mitä se on tekemässä. Nyt pitkän ratsastamattomuuden jälkeen huomasin pohtivani usein ratsastuksen ja etenkin kilpailemisen mielekkyyttä. Jotenkin tuli tunne, että kaikki hevoset eivät olleet onnellisia ratsastajiensa kanssa ja se on noussut ainakin itselleni hyvin tärkeäksi kriteeriksi hevosten kanssa touhuamisessa. Asiaan ehkä liittyy pintapuolinen tutustuminen Nevzorovin ajatuksiin, mutta en koe sitä pahana. Kyllä hevosenkin pitää tykätä ja nauttia siitä mitä tehdään yhdessä, hevosen tulisi oikeasti haluta tehdä ratsastajansa kanssa yhteistyötä eikä tehdä sitä näennäisesti vain sen takia, että muuten tulee selkään. Meillä onkin Jaikun kanssa tavoitteena päästä sellaiselle yhteistyöntasolle, että voidaan suorittaa trail-rata pelkällä kaulanarulla tai jopa ilman varusteita. Nevzorovin lisäksi inspiroiduin kovasti jo aiemmin mainitsemastani kirjasta Die Seelenkraft der Pferde. Huomaan, että tämän kevään tapahtumat ja ratsastamattomuus ajaa ajatteluani hevosista hippimäisempään suuntaan, mutta katsotaan kuinka pitkälle se vielä menee. Aika näyttää ja Jaikulla tulee varmasti olemaan asiaan suuri vaikutus, joten katsellaan.

Nyt kuitenkin niihin kuviin, ennen kuin kaikki tylsistyvät pelkän tekstin lukemisesta. Ja täytyy vielä lisätä, että olen niin onnellinen asuessani näissä maisemissa. Rakastan Tirolia paljon ja viime viikolla Steyrissä ollessani tunsin pitkästä aikaa halua mennä kotiin. En muista milloin olisin viimeksi halunnut mennä kotiin, Suomessa se ei ole ollut kyllä pitkään aikaa eikä Steyrissäkään koskaan tullut kaipuuta kotiin. Joten ainakin toistaiseksi olen löytänyt kotini täältä. Kuvissa on siis lempihevosiani kisoista + yksi haflinger, joka nyt ei ollut mitenkään suosikkini, mutta oli pakko kuvata kun joku kerrankin oli kisoissa muulla kuin "oikealla" lännenhevosella. Etenkin tuo kuvissa esiintyvä rautias toi mieleeni Jaikun hyvin voimakkaasti, jotenkin päässä ja ilmeessä on jotain samaa. Reininghevosista en edes yrittänyt ottaa kuvia, koska ne harvoin onnistuvat, vaikka maneesi olikin tällä kertaa todella valoisa.

Kyllä, näin voidaan parkkeerata Tirolissa :) En ehkä kokeilisi ensimmäisenä Möhkön kanssa...

Maneesi, pitkän sivun ikkunoista avautui siis muissa kuvissa näkyvä laaksomaisema. Hienoin (L:n muotoinen) maneesi, jonka olen ikinä nähnyt

Täällä ei voi kuin hymyillä maisemia katsellessa.

Vai mitä mieltä olette?

Miltä tuntuu kun ei tiedä missä koti on?

Kyrkesund, Sverige

Tällainen ajatus on pyörinyt mielessä jo pidempään. Oikeastaan ensimmäisen kerran ajatus nousi esiin kesällä ollessani kielikurssilla Ruotsissa. Taustaksi kerrottakoon, etten tunne olevani kotona silloin kun olen Suomessa, vaikka olenkin siellä asunut koko ikäni. En osaa itsekään sanoa, mikä Suomessa häiritsee tai miksi en siellä pohjimmiltani tunne olevani kotona. Osasyynä on tietenkin pitkä, kylmä ja pimeä talvi. En vain jaksa sitä ainaista pimeää ja palelemista, joka on etenkin hevosharrastuksen kanssa hyvin masentava ja motivaatiota syövä tekijä. Aina talvisin olen tallilla pimeällä ja tuntuu etten näe Jaikkua moneen kuukauteen päivänvalossa. Toisekseen olen ihan aina jäässä, milloin sormet eivät enää liiku, varpaita särkee kylmästä tai puhuminen tuottaa vaikeuksia, koska posket ovat kylmettyneet. Kesällä taas on liikaa pörriäisiä, joista saan kamalat reaktiot ja tietenkin auringon paiste, joka polttaa saman tien, oli käytössä mitä aurinkovoiteita tahansa. Eli koskaan ei ole hyvä ;)

Ensimmäinen havahtuminen tapahtui kesällä kun kaverini pääsi ripille ja sain kutsun Tammisaareen rippijuhliin. Siellä kuulin paljon ruotsia ja huomasin olevani onnellinen. Tietenkin olin myös rakkaiden ystävien ympäröimänä ja kaikki oli hyvin. Kaipaan osaltaan sitä tunnetta, niitä maisemia ja seuraa. Kiitos Joanna ja Kismiina kaikesta! Seuraavaksi lähdin Ruotsiin kielikurssille Riksföreningen Sverigekontaktin stipendillä. Saavuin laivalla Tukholmaan heinäkuun lopulla ja ajoin kaksi päivää Ruotsin poikki Tjörniin, jossa odotti kolmen viikon ruotsin kurssi. Heti kun pääsin puhumaan ruotsia tunsin itseni taas onnelliseksi. Voiko kieli, jota puhuu aiheuttaa sen tunteen? Luultavasti. Alkuun ei puhuminen tietenkään ollut sujuvaa, koska en ole koskaan joutunut sitä kieltä varsinaisesti käyttämään. Ruotsin tunneilla tehtyjä pariharjoituksia kun ei lasketa. Ruotsi alkoi kuitenkin sujumaan nopeasti yhä paremmin ja paremmin ja välillä havahduin jopa siihen, että ajattelin ruotsiksi tai käytin ruotsinkielisiä sanoja muuten suomenkielisen lauseen seassa. Enää en muista mitä sinä päivänä olin tehnyt, mutta hyvin elävästi muistan yhden illan tai ehkä ennemminkin alkuyön elokuussa. Seisoin keskellä jalkapallokenttää Billströmskassa, katselin tähtiä ja pohdin mistä voi tietää missä on onnellinen. Siihen kysymykseen ei ole vieläkään löytynyt vastausta. Sen tiedän, että Ruotsissa tunsin oloni onnelliseksi, joten tiedän miltä se tuntuu. Kuitenkin mistä voin tietää missä olen onnellinen?

Vaiko sittenkin Liettuaan?

Nyt asun Itävallassa ainakin seuraavaan kesään, eikä palaamiseni ole millään tavalla varmaa. Toisaalta tänne jääminen ei ole myöskään yhtään sen varmempaa. Välillä olen onnellinen täällä, mutta koen myös yksinäisyyttä ja ahdistuneisuutta tai masennusta. Osaltaan se varmasti johtuu siitä, että asun ensimmäistä kertaa yksin omassa kodissa. Ei ole ketään koko aikaa kenelle jutella. Asun myös kaukana, yli tuhannen kilometrin päässä, vanhemmistani ja ystävistä. Joten en voi myöskään käydä kylässä joka viikonloppu tai edes joka kuukausi. Uudessa maassa asuminen on myös valtavan raskasta ja erilaista kuin vain lomailu tai kurssilla olo. On täysin uusi kieli, jonka oppiminen tuntuu erittäin vaikealta. Olen opiskellut koulussa saksaa kahdeksan vuotta, mutta silti tuntuu siltä, etten vain osaa ja saa kieltä sujumaan jouhevasti. Myöskin englanti takkuilee välillä ja haluaisin vain sanoa sanottavani suomeksi. Rakastan kuitenkin tätä kaupunkia, koulua ja monia ihmisiä täällä. Tykkään myös kielestä, vaikka se onkin vaikeaa ja turhauttavaa.

Nyt kun valmistuminen alkaa oikeasti kummittelemaan oven takana, niin sitä alkaa oikeasti pohtia missä haluaa asua. Olen sen verran nähnyt maailmaa, ettei Suomi todellakaan ole ainoa asumiskelpoinen paikka. Mistä lähtisi etsimään töitä? Vai jatkaisiko opiskelua? Missä? Aina esiin nousee se kysymys: missä? Päätän sitten jatkaa opiskelua tai lähteä töihin niin pitää päättää missä haluaa sen tehdä. Vaikeita valintoja, joihin yhdistyy nyt pakokauhu mahdollisesta työelämän aloittamisesta. Mutta koska tämä postaus ei koske aihetta, niin jätetään se mahdolliseksi omaksi postauksekseen. Suomeen en haluaisi palata ainakaan vielä tämän vuoden jälkeen, vaikka se olisikin kaikista helpoin tapa. Toisaalta, jos jään tänne niin olenko tyytyväinen tai voinko saada asiat sille mallille, että olen tyytyväinen? Haluaisin myös asua joskus Ruotsissa. Mistä tiedän milloin on aika lähteä sinne, vai tuleeko sitä milloinkaan? Nyt asun Itävallassa ja opettelen sujuvaa saksaa, mutta silti mielessä kummittelee paluu oikeaan Saksaan. Pitäisikö sittenkin suunnata rajan toiselle puolelle? Jos lähtee tälle linjalle, niin miksi ei esimerkiksi Hollanti? Serkkuni on asunut siellä jonkin aikaa aiemmin, joten asumiskelpoinen paikka sekin. Sitten jos ottaa hevosetkin, huomatkaa ilmaus hevoseTKIN, huomioon niin menee jo vaikeaksi. Missä olisi hyvä tallikulttuuri, hyvät treenimahdollisuudet, mahdollisuus kisaamiseen, hyvät olot nuorille kasvaa? Ei tästä ota hullukaan selvää.

Haluaisikohan sitä sittenkin ihastella mantelipuita?

Onko teillä ajatuksia siitä, miten tietää minne lähteä perustamaan kotia?