Praha

Vähän on aikaa Prahan reissusta kulunut ennen kuin sain tänään vihdoin siirrettyä kuvat kamerasta koneelle. Oltiin siis suomalaisen vaihtokaverin kanssa Prahassa helmikuun alussa. Lähdettiin perjantaina puolen päivän aikaan meidän asuntoautolla ajamaan kohti Prahaa. Ensimmäinen hämmästyminen tuli siinä vaiheessa kun päädyttiin Tsekin puolelle ilman, että oltiin löydetty huoltoasemaa, josta oltaisiin voitu ostaa vinjetti (siis sellanen tuulilasiin liimattava tiemaksutarra). No kurvattiin ensimmäiselle huoltoasemalle ja kriisi iski siinä vaiheessa, kun tajusin etten tiedä mikä on vinjetti englanniksi. No asia onneksi ratkesi sillä, että kukaan ei huoltoasemalla puhunut englantia, vaan pelkästään tsekkiä ja saksaa, joten saksalla mentiin. Ja joku kehtasi ala-asteella ennen kielivalintoja väittää, että saksaa ei tarvitse missään... Päästiin jatkamaan matkaa ja seuraava pysähdys tuli nopeammin kuin oli suunniteltu, koska tuulilasi meni niin likaiseksi etten meinannut auringon paisteessa nähdä mitään ja pissapojan neste oli ilmeisesti jäässä. Pysäytin auton huoltoasemalle ja vedin käsijarrun (huom!) päälle, mutta auto lähti silti liikkeelle kun olin hakemassa vessapaperia, jolla putsata tuulilasi. Siitä sitten syöksymään jarrun kimppuun ja saatiin auto pysähtymään. Mielenkiintoista oli se, että alusta oli tasainen ja käsijarru päällä ja silti päädyttiin peruuttamaan pusikkoon.

Ensimmäinen ilta Prahassa meni lähinnä ihmettelyyn. Käveltiin keskustassa ja löydettiin pieni turistikartta, jonkun kioskin ilmaisjakeluständiltä, jonka avulla sitten koitettiin seikkailla keskustassa. Tarkoituksena oli mennä leffaan yhdentoista aikaan, mutta puoli välissä matkaa todettiin, ettei jakseta kävellä sinne, valvoa paria tuntia leffassa ja kävellä takaisin autolle. Löydettiin kuitenkin kiva ravintola, jossa käytiin syömässä iltaruokaa ja viettämässä aikaa. Söin muuten yhden parhaista kasvispizzoista ikinä.

Seuraavana päivänä jatkettiin kommelluslinjalla ja saatiin sakot vielä tuntemattomasta syystä. Oltiin lähdössä tapaamaan mun tsekkiläistä kaveria, joka oli luvannut näyttää meille kaupnkia, kun pysäköinninvalvoja tuli valittamaan jotakin. Mitään en siitä tsekistä ymmärtänyt eikä valvojaa kiinnostanut se etten ymmärrä. No sakko oli vajaan kympin euroissa, joten mistään suurista summista ei ollut kyse. Siirrettiin auto sitten muutaman metrin päähän kadulle ja lähdettiin tapaamispaikalle aikataulusta myöhässä. Kierros oli mukava ja nähtiin sekä kuultiin paljon sellaista, mitä ei olisi itsekseen varmaan tullut katsottua. Kun kaverini lähti takaisin kotiinsa niin me jatkettiin erittäin kipeiden jalkojemme kanssa harhailua keskustan suuntaan ja pyörittiin vähän hukassa jonkin aikaa, mutta vihdoin päästiin sinne minne haluttiin. Käytiin ruokakaupasta eväät kotimatkaa varten ja koskaan aiemmin ei ole portaiden laskeutuminen sattunut jalkoihin niin paljon. Kaupasta selvittyämme etsittiin ruokapaikka ja päädyttiin uudestaan pizzeriaan. No eipä sitä kotona tule niin usein ulkona käytyä tai pizzaa syötyä, joten ei annettu asian haitata.

Viimeinen päivä menikin lähinnä syödessä. Lähdettiin myöhäisen aamupalan jälkeen kävelemään hetkeksi ja otettiin viimeisiä kuvia Prahasta. Tarkoituksena oli käydä syömässä KFC:ssä ja sen jälkeen aloittaa kotimatka. En ollut koskaan aiemmin käynyt kyseisessä ruokapaikassa, mutta vaikutti ihan hyvältä ja tykkäsin tilaamastani ruoasta. Istuttiin siellä hetki ja pimeäkin ehti tulla ennen kuin päästiin takaisin autolle ja aloittamaan ajaminen. Takaisin tullessa ainoa kommellus oli navigaattori, joka päätti kesken reitin lopettaa ohjaamisen, joten yhden pysähdyksen ja oikean kartan vilkaisemisen jälkeen osattiin jatkaa matkaa ja löydettiin kotiin.

Tykkäsin reissusta tosi paljon ja oli kiva saada puhua koko viikonloppu pelkästään suomea hyvällä omatunnolla. Paljon käsiteltiin vaihtoa ja miltä tuntuu lähteä kotiin. Ymmärrettiin toisiamme jotenkin tosi hyvin eikä kaverin päästäminen Suomeen tuntunut yhtään helpommalta viikonlopun jälkeen. Praha itsessään oli hieno kaupunki, mutta ei jostain syystä päässyt lempikaupunkieni listalle. En todellakaan tiedä miksi, mutta tykkään esimerkiksi Vilnasta paljon enemmän. Mutta loppuun vielä kuvia Prahasta.

300 vuorokautta

Piti julkaista tämä postaus ennen puolta yötä, mutta en saanut aikaiseksi, joten vähän myöhässä tulee tämäkin tieto. Eli nyt on Jaikulla 300 vuorokautta tiineyttä takana ja enää 37 edessä. Edellisen kerran, kun on mahakuvia julkaistu on tiineyttä ollut jäljellä 73 vuorokautta, joten aika kuluu todella nopeasti. Kellonajasta johtuen en ala tekemään mitään syväluotaavampaa analyysiä kuluneesta ajasta, mutta lupaan sellaisen vielä tehdä, joten ei hätää. Tällä kertaa keskitytään siis kuviin, joita on kuitenkin tullut otettua kohtuullisen säännöllisesti. Ja eiköhän tiineyden jälkeen tule joku kiva koostepostaus mahakuvista niin näkee helposti kasvun ihan alusta asti, joten aihetta tullaan kyllä käsittelemään kyllästymiseen asti.

3.2.2014

3.2.2014

10.2.2014

10.2.2014

16.2.2014

16.2.2014

16.2.2014

Muutama ajatus suomalaisuudesta, osa 1

Kuten sanotaan niin kauempaa on helppo nähdä lähelle. Täällä ollessa on tullut tai välillä jopa joutunut pohtimaan Suomea ja suomalaisuutta. Suomalaisuuden pohtiminen alkoi meidän Cross-cultural theory:n kurssilta, jossa käsiteltiin kulttuureja yleisesti ja kulttuuritutkimusta. Esimerkiksi kulttuureja voidaan arvioida eri tasoilla tai ulottuvuuksilla, mitä nyt ikinä ovatkaan suomeksi. Yksi ulottuvuus on Power distance (anteeksi kun tulee nyt englanniksi termejä, mutta en vaan tänään onnistu keksimään niille sujuvia suomennoksia ja olen laiska, joten en jaksa tarkistaa netistä), joka kuvaa hierarkian merkitystä yhteiskunnassa. Jos Power distance on korkea, maassa on vahvat auktoriteetit ja työpaikoilla tiukka hierarkia siitä kenelle voi puhua ja kenelle ei. Suomessa on matala Power distance ja Aasian maissa puolestaan korkea. No se siitä teoriapläjäyksestä, mutta se sai minut pohtimaan millaista on olla suomalainen.

Suomalaiset tarvitsevat paljon tilaa eikä Suomessa olla liian tuttavallisia. Noista ulottuvuuksista yksi mittaa henkilökohtaisen tilan suuruutta ja Suomi on siinä kärjessä eli me tarvitaan eniten tilaa. Sitä ollaan muiden suomalaisten kanssa saatu kyllästymiseen asti selittää, että miten homma Suomessa toimii. Suomalainen ei halaa tervehtiessään kuin korkeintaan ystäviään, pussaaminen on jo ihan oma lukunsa eikä sitä juurikaan harrasteta. Tervehdyksestä käy siis pään nyökkäys tai kättely. Tämä on ollut vaihtarikavereille hankala asia ymmärtää, aina tungetaan iholle kun nähdään ja tunneillakin istutaan ihan viereen. Itävaltalaisille oli jotenkin ahdistavaa aluksi, kun minun ja heidän väliin saattoi jäädä tyhjä tuoli. Kyllä, minä pärjään vaikka siinä olisikin tyhjä tuoli ja uskon myös sen tuolin pärjäävän oikein hyvin. Nykyään alkaa jo tottumaan siihen, että vieraat tulevat lähemmäksi, vaikka vieläkin tulee välillä tunne, että nyt olet vähän liian lähellä ja tekee mieli siirtyä kauemmaksi. Samoin sille nauretaan, että Suomessa ei kuulu istua bussissa tai junassa kenenkään viereen. Kuulemma jotenkin outoa, ennemmin sanoisin, että on outoa istua tyhjässä bussissa jonkun viereen jos tilaa kerta on muuallakin.

Olen usein myös saanut vastata kysymykseen, että mikä on hätänä. Yleensä mikään ei ole pielessä ja kaikki on todella hyvin, mutta en koe tarvetta hymyillä juuri silloin tai höpöttää hyvin innostuneena jotain turhanpäiväistä. Kysyjät ovat olleet pääsääntöisesti Latinalaisamerikasta ja heidän mielestään näytän surulliselta kun en ole koko ajan hymyilemässä. Suomalaiset eivät siis myöskään hölötä suuna päänä jatkuvasti kaikesta tai kulje hymy korvissa eikä se silti tarkoita sitä, että oltaisiin välttämättä surullisia tai suuttuneita. Selitin, että suomalaiset eivät osaa small talkia ja sen takia ovat enemmän hiljaa kuin äänessä jos ei ole mitään tähdellistä sanottavaa. Ruotsissakin jouduttiin kahden muun suomalaisen kanssa usein kiusallisiin tilanteisiin, kun ei vain osattu small talkia. Kovasti yritettiin, mutta kun se turha jutustelu tuntemattomien kanssa ei vaan luonnistunut. Täälläkin totesin lukukauden alussa, että tarvitsen jonkun joka tulee puhumaan minulle, jotta tutustuisin ylipäätään kehenkään. Sillon tietenkin vastaan ja voin samalla ajatella, että mitäköhän toikin tyyppi tuli kyselemään. Sanoin myös, että suomalaiset hymyilevät vain silloin kun ovat erityisen iloisia. Tavallinen tyytyväisyys tai normaali olo eivät ole aiheita hymyillä leveästi. Kun olin selittänyt nämä kaksi pointtia kavereilleni he sanoivat myöhemmin, että ymmärtävät nyt minua paljon paremmin. Myös kyselyt voinnistani ovat vähentyneet.

Jotta postaus ei veny ihan mahdottomiin mittoihin niin jätetään pohdintoja seuraavallekin kerralle. Nämä kaksi asiaa ovat ehkä niitä kaikista selkeimpiä, mutta ne ovat myös esillä arjessa eniten. Suomessa on myös omat käyttäytymiskoodinsa ihmisten tapaamiseen, siihen miten tavataan vieraita, tuttuja, tärkeitä henkilöitä, sukulaisia jne. Sitäkin oli kiva pohtia ennen kurssin koetta, jossa pääsinkin analysoimaan suomalaisuutta. Suomalaisilla on myös oma käsitys Suomesta Skandinaviassa silloin kun puhutaan Suomesta ja silloin kun puhutaan yleisesti Skandinaviasta. Suomalaisilla on myös tiettyjä luonteenpiirteitä, jotka tuntuvat korostuvan erityisesti silloin kun ollaan tekemisissä ulkomaalaisten kanssa.

Suomalaisuus ei siis ole muutamalla lauseella määriteltävissä oleva asia. En myöskään väitä, että tietäisin suomalaisuudesta kaiken tai että olisin kaikesta sanomastani absoluuttisen oikeassa, nämä ovat vain ajatuksia mitä on noussut mieleen täällä ollessani ja ne saattavat vielä muuttua moneen kertaan. Koitan seuraavassa osassa perehtyä sitten näihin pienempiin nyansseihin mitä mainitsin edellisessä kappaleessa. Ja ehdottomasti saa kommentoida ja olisi kiva jos syntyisi keskustelua siitä mitä suomalaisuus teille merkitsee.

Mitä suomalaisuus teille merkitsee ja tarkoittaa?

Pitkästä aikaa

Taas on aika vilahtanut jonnekin viimeisen postauksen jälkeen. Suurimmaksi syyksi voisin mainita koulun, koska tammikuu oli viimeinen kuukausi tätä lukukautta ja sehän luonnollisesti sisältää paljon tenttejä. Koulu alkoi meillä jo 7.1. ja se viikko oli vielä ihan kohtuullinen. Sen jälkeinen viikko menikin lukiessa ja meidän kulttuurishokkivideota tehdessä, joka olikin ihan oma lukunsa.

Tammikuussa oli yhteensä kuusi tenttiä, yksi kokonainen kurssi ja kahden ison ryhmätyön palautukset. Päivät menivät koulussa istuen ja illalla ja öisin tehtiin koulujuttuja ja luettiin. Kahteen viikkoon ei tullut nukuttua viittä tuntia enempää öisin, mutta hengissä siitäkin selvittiin ja kurssien numeroiden perusteella vielä oikein kunnialla. Eniten stressasin data managementin tenttiä, sillä kurssi oli suurimmaksi osaksi täyttä hepreaa ja tentistä olisi saanut halutessaan todella vaikean. Nyt tentti onneksi keskittyi enemmän käytännön osaamiseen kuin esimerkiksi Coddin 12 tietokantasäännön osaamiseen (joista ei muuten vieläkään ole mitään käsitystä)... Viimeiselle viikolle sattui vielä kaikki mahdolliset juhlat, illanistujaiset ja läksiäiset, joita ei vaan voinut jättää välistä sen takia, että porukka on lähdössä ja nämä olivat viimeisiä tilaisuuksia nähdä kavereita, ehkä jopa viimeistä kertaa. Viikon sisään olin viisissä juhlissa, mikä ei helpottanut univelkaa, koska tentteihin lukeminen hoidettiin sitten juhlien jälkeen yöllä. Elinan kanssa herättiin vasta nyt siihen, että ihmisiin olisi voinut tutustua aiemminkin eikä vasta kahden viimeisen viikon aikana. Vähän pelkäsin, etten ehdi enää tutustumaan, mutta nyt voin sanoa, että todella monta ihmistä tunnen nyt paremmin kuin tammikuun puolivälissä. Se ei toisaalta kuitenkaan helpota hyvästien jättämistä.

Kun tentit ja lukukausi olivat ohi niin päästiin aloittamaan Suomen kurssien opiskelu. Yhtään ei kiinnosta Liiketoiminnan logistiikka, mutta siitä saa syventävän kurssin, joka ainakin Laureassa lasketaan syventäväksi, joten ei muuta kun perehtymään logistiikkaan. Tarkoitus on saada koulu ohi heinäkuuhun mennessä, joten se tietää kohtuu tiukkaa opiskelutahtia myös kesälukukauden ajalle. Eikä tilannetta helpota Suomesta tullut sähköposti, joka antaa viitteitä siitä etten voi valmistua ennen joulua, mutta olen päättänyt valmistua kesällä, joten kyllä siihen joku keino löydetään.

Jaikku on ollut hunningolla nyt koulukiireiden takia ja tammikuussa meni kolme viikkoa, etten nähnyt sitä ollenkaan. Missään vaiheessa ei vain ollut riittävästi aikaa lähteä tallille ja sitten kun oli niin auton akku oli tyhjentynyt seisomisen takia... Onneksi Autoliiton vakuutus auttaa ja sain hoitaa asiani Suomeksi ja he hoitivat jonkun käynnistämään auton täällä. Mielenkiintoinen asia oli se, että kun huoltomies soitti niin väkisin vain puhuin saksaa, vaikka englantikin olisi kerrankin kelvannut. Jostain syystä en vain saanut aivoja käännettyä englanniksi, joten saksalla mentiin, mikä on ehkä vähän jopa pelottavaa. Tänään näin sitten tallinpitäjää, joka kysyi tarvitseeko Jaikku vuolua, kun kengittäjä on tulossa muutaman viikon sisällä. Sanoin, että voi ne jalat katsoa, vaikka omaan silmään näyttää ihan hyvältä omien vuolujen jälkeen, mutta onhan ammatti-ihmisen hyvä katsoa välillä miten asiat oikeasti ovat. Sain myös varattua raspauksen tälle kuulle. Tai siis kysyin tallinpitäjältä tietääkö hän ketään, joka voisi raspata Jaikun niin hän tarjoutui saman tien soittamaan yhdelle lääkärille. Saatiin aika jo keskiviikolle, joten yllättävän nopeaa toimintaa. Joten Jaikun vuosihuolto on kondiksessa, unohtui vain kysyä rokottamisesta, joten vielä pitäisi laittaa viestiä tallinpitäjälle.

Viime viikonloppu vietettiin Elinan kanssa Prahassa ja siltä matkalta ei kommelluksia puuttunut. Kirjoitan ihan oman postauksen Prahasta sekä Jaikun kuulumisista nyt kun aikaa alkaa liietä blogillekin. Jos joitakuita kiinnostaa, niin voin tehdä myös postauksen kaikista kursseista mitä täällä opiskelin ja opiskelusta ylipäätään. Tästä postauksesta tuli nyt vähän sillisalaatti, mutta kuukauden kuulumisia on vaikea tiivistää fiksusti yhteen postaukseen, joten menköön näin ja myöhemmin tulee tarkempaa selvitystä kuluneesta kuukaudesta aiheeseen liittyvien kuvien kera. Tällä kertaa saatte tyytyä vain kuvituskuviin.