Miltä tuntuu kun ei tiedä missä koti on?

Kyrkesund, Sverige

Tällainen ajatus on pyörinyt mielessä jo pidempään. Oikeastaan ensimmäisen kerran ajatus nousi esiin kesällä ollessani kielikurssilla Ruotsissa. Taustaksi kerrottakoon, etten tunne olevani kotona silloin kun olen Suomessa, vaikka olenkin siellä asunut koko ikäni. En osaa itsekään sanoa, mikä Suomessa häiritsee tai miksi en siellä pohjimmiltani tunne olevani kotona. Osasyynä on tietenkin pitkä, kylmä ja pimeä talvi. En vain jaksa sitä ainaista pimeää ja palelemista, joka on etenkin hevosharrastuksen kanssa hyvin masentava ja motivaatiota syövä tekijä. Aina talvisin olen tallilla pimeällä ja tuntuu etten näe Jaikkua moneen kuukauteen päivänvalossa. Toisekseen olen ihan aina jäässä, milloin sormet eivät enää liiku, varpaita särkee kylmästä tai puhuminen tuottaa vaikeuksia, koska posket ovat kylmettyneet. Kesällä taas on liikaa pörriäisiä, joista saan kamalat reaktiot ja tietenkin auringon paiste, joka polttaa saman tien, oli käytössä mitä aurinkovoiteita tahansa. Eli koskaan ei ole hyvä ;)

Ensimmäinen havahtuminen tapahtui kesällä kun kaverini pääsi ripille ja sain kutsun Tammisaareen rippijuhliin. Siellä kuulin paljon ruotsia ja huomasin olevani onnellinen. Tietenkin olin myös rakkaiden ystävien ympäröimänä ja kaikki oli hyvin. Kaipaan osaltaan sitä tunnetta, niitä maisemia ja seuraa. Kiitos Joanna ja Kismiina kaikesta! Seuraavaksi lähdin Ruotsiin kielikurssille Riksföreningen Sverigekontaktin stipendillä. Saavuin laivalla Tukholmaan heinäkuun lopulla ja ajoin kaksi päivää Ruotsin poikki Tjörniin, jossa odotti kolmen viikon ruotsin kurssi. Heti kun pääsin puhumaan ruotsia tunsin itseni taas onnelliseksi. Voiko kieli, jota puhuu aiheuttaa sen tunteen? Luultavasti. Alkuun ei puhuminen tietenkään ollut sujuvaa, koska en ole koskaan joutunut sitä kieltä varsinaisesti käyttämään. Ruotsin tunneilla tehtyjä pariharjoituksia kun ei lasketa. Ruotsi alkoi kuitenkin sujumaan nopeasti yhä paremmin ja paremmin ja välillä havahduin jopa siihen, että ajattelin ruotsiksi tai käytin ruotsinkielisiä sanoja muuten suomenkielisen lauseen seassa. Enää en muista mitä sinä päivänä olin tehnyt, mutta hyvin elävästi muistan yhden illan tai ehkä ennemminkin alkuyön elokuussa. Seisoin keskellä jalkapallokenttää Billströmskassa, katselin tähtiä ja pohdin mistä voi tietää missä on onnellinen. Siihen kysymykseen ei ole vieläkään löytynyt vastausta. Sen tiedän, että Ruotsissa tunsin oloni onnelliseksi, joten tiedän miltä se tuntuu. Kuitenkin mistä voin tietää missä olen onnellinen?

Vaiko sittenkin Liettuaan?

Nyt asun Itävallassa ainakin seuraavaan kesään, eikä palaamiseni ole millään tavalla varmaa. Toisaalta tänne jääminen ei ole myöskään yhtään sen varmempaa. Välillä olen onnellinen täällä, mutta koen myös yksinäisyyttä ja ahdistuneisuutta tai masennusta. Osaltaan se varmasti johtuu siitä, että asun ensimmäistä kertaa yksin omassa kodissa. Ei ole ketään koko aikaa kenelle jutella. Asun myös kaukana, yli tuhannen kilometrin päässä, vanhemmistani ja ystävistä. Joten en voi myöskään käydä kylässä joka viikonloppu tai edes joka kuukausi. Uudessa maassa asuminen on myös valtavan raskasta ja erilaista kuin vain lomailu tai kurssilla olo. On täysin uusi kieli, jonka oppiminen tuntuu erittäin vaikealta. Olen opiskellut koulussa saksaa kahdeksan vuotta, mutta silti tuntuu siltä, etten vain osaa ja saa kieltä sujumaan jouhevasti. Myöskin englanti takkuilee välillä ja haluaisin vain sanoa sanottavani suomeksi. Rakastan kuitenkin tätä kaupunkia, koulua ja monia ihmisiä täällä. Tykkään myös kielestä, vaikka se onkin vaikeaa ja turhauttavaa.

Nyt kun valmistuminen alkaa oikeasti kummittelemaan oven takana, niin sitä alkaa oikeasti pohtia missä haluaa asua. Olen sen verran nähnyt maailmaa, ettei Suomi todellakaan ole ainoa asumiskelpoinen paikka. Mistä lähtisi etsimään töitä? Vai jatkaisiko opiskelua? Missä? Aina esiin nousee se kysymys: missä? Päätän sitten jatkaa opiskelua tai lähteä töihin niin pitää päättää missä haluaa sen tehdä. Vaikeita valintoja, joihin yhdistyy nyt pakokauhu mahdollisesta työelämän aloittamisesta. Mutta koska tämä postaus ei koske aihetta, niin jätetään se mahdolliseksi omaksi postauksekseen. Suomeen en haluaisi palata ainakaan vielä tämän vuoden jälkeen, vaikka se olisikin kaikista helpoin tapa. Toisaalta, jos jään tänne niin olenko tyytyväinen tai voinko saada asiat sille mallille, että olen tyytyväinen? Haluaisin myös asua joskus Ruotsissa. Mistä tiedän milloin on aika lähteä sinne, vai tuleeko sitä milloinkaan? Nyt asun Itävallassa ja opettelen sujuvaa saksaa, mutta silti mielessä kummittelee paluu oikeaan Saksaan. Pitäisikö sittenkin suunnata rajan toiselle puolelle? Jos lähtee tälle linjalle, niin miksi ei esimerkiksi Hollanti? Serkkuni on asunut siellä jonkin aikaa aiemmin, joten asumiskelpoinen paikka sekin. Sitten jos ottaa hevosetkin, huomatkaa ilmaus hevoseTKIN, huomioon niin menee jo vaikeaksi. Missä olisi hyvä tallikulttuuri, hyvät treenimahdollisuudet, mahdollisuus kisaamiseen, hyvät olot nuorille kasvaa? Ei tästä ota hullukaan selvää.

Haluaisikohan sitä sittenkin ihastella mantelipuita?

Onko teillä ajatuksia siitä, miten tietää minne lähteä perustamaan kotia?

Kuulumisia pitkästä aikaa

Taas on vierähtänyt aikaa ensimmäisestä postauksesta, mutta jos saanen sanoa niin täällä on ollut kiire. Taidan vieläkin jättää koulusta tarkemmin kertomisen erilliseen postaukseen, mutta lyhyesti. Olen ollut viime viikkoina vähintään joka päivä arkena koulussa, nyt on ollut ja on tulossa muutama lauantaikoulupäivä. Liian monena päivänä olen ollut koulussa 10-11 tuntia ja eilen kävin hakemassa lähipizzeriasta pizzaa sen kunniaksi, että kahdeksan tunnin koulupäivä tuntui lyhyeltä. Tai ehkä oikeampi syy siihen oli, että ruoanlaitto laiskotti, mutta onhan tuokin keksimäni syy ihan kelvollinen pizzan syömiseen. Eikö?

 

Losensteinista Itävallasta

Jos aloitetaan kauempaa, niin nyt on koulu lähtenyt kunnolla käyntiin. Alkuhidastelujen kanssa nyt edetään ja hommaa riittää. Tähän asti ei ole ollut mitään ongelmia koulun kanssa, mutta nyt alkaa tuntumaan siltä, että loman paikka on nyt. Olen ollut hyvin väsynyt viime viikkoina, mistä lie johtunutkaan. Melkein joka viikko on tullut pyörähdettyä keskiviikkona studentspubissa. Siellä on päässyt tapaamaan uusia ihmisiä ja käymään vähintäänkin mielenkiintoisia keskusteluja, tai sitten ei… Olen myös oppinut tuntemaan luokkakavereita paremmin ja sainkin tällä viikolla kuulla miten olen nykyään avoimemman tuntuinen kuin alussa. No se selittyy ehkä suomalaisella kulttuurilla, jota olen päässyt pohtimaan oikein urakalla, koska kaikkea uutta täällä peilaa välttämättä omaan kulttuuriin.

Jaikullakin kaikki on hyvin. Mitä nyt alkoi lievästi sanottuna keittää, kun tallilta kukaan ei viitsinyt ilmoittaa, että halloweenina karsinat pitää siivota itse ja hoitaa hevonen tarhaan itse. No menin perjantaina hoitamaan kyseisiä toimia pyhäpäivän takia ja huomasin, että Jaikku on seissyt edellispäivän sisällä likaisessa karsinassa. Tallilla on muutenkin usein tullut sellainen olo, ettei meitä oikeasti haluta sinne. Jaikku on kuitenkin kaikesta huolimatta voinut hyvin ja maha kasvaa kasvamistaan. Pitäisi ottaa joku päivä kuva siitä näytille, sunnuntaina kun tuli 200 vuorokautta tiineyttä täyteen. Nyt tilanne on kuitenkin se, että ollaan perjantaina vaihtamassa tallia jo kolmannen kerran täällä. Paljastui asioita, joiden ei pitänyt tuottaa ongelmaa kun tuolle tallille mentiin, mutta miten kävikään. No nyt pitäisi olla tutun kautta hyvä paikka varsovalle tammalle, missä on muitakin varsovia ja nuoria hevosia. Koskaanhan ei voi tietää, eikä etenkään täällä olla varma, että on ymmärtänyt kaiken oikein, koska keskustelen koulun ulkopuolisten ihmisten kanssa vain saksaksi. Väärinymmärryksiä voi tulla jo senkin takia molemmin puolin. Jospa kuitenkin vihdoin päästäisiin hyvään paikkaa, jossa voitaisiin olla niin pitkään kuin täällä olemme.

Nemollakin kaikki on suhteellisen hyvin. Viime viikolla tapahtui ikävä tapaturma iltalenkillä ja sen takia elämä on vaikeutunut huomattavasti. Eli toisin sanoen kaksi koiraa hyökkäsivät vapaina asuinalueella kiinni olevan Nemon kimppuun. Jouduin laskemaan Nemon lopulta irti, että pääsee karkuun. No yllättävän pitkään näiden koirien omistajilla meni koiriensa pyydystämiseen, joka ei mielestäni ollut kovinkaan aktiivista jos saan sanoa. No kun sain Nemon vihdoin tulemaan takaisin niin huomasin, että takatassu vuotaa verta ja koira on ihan kauhusta kankeana. Nyt se pienikin edistys mitä oli ehtinyt puolessatoista vuodessa tapahtua on haihtunut savuna ilmaan ja ollaan pakkasen puolella. Saa nähdä mitä tuonkin kanssa keksii, kun jo näköyhteys toiseen koiraan saa kamalan rähinän päälle ja koira yrittää purra ensimmäistä asiaa joka osuu tielle. Yleisimmin minun jalkaa…

Nemo Suomessa

Eiköhän siinä ollut pääasialliset kuulumiset. Nyt alkaa jo kokeitakin tulemaan säännöllisin väliajoin, muun muassa saksan välikoe huomenna. Joten palaillaan asiaan ja varmaan niiden erikoispostauksien muodossa tulee tarkemmin selitettyä näitä tapahtumia ja ajatuksia mitä täällä syntyy.