Kukkis maailmalla: Bundesländer Mannschaftsmeisterschaft

Tuollainen sanahirviö kuvastaa mennyttä viikonloppua erittäin hyvin. Kyseessä on siis lännenratsastustapahtuma, jossa (melkein) jokaisesta Bundeslandista osallistuu nelihenkinen joukkue kilpailuun ja viikonlopun aikana kilpaillaan ja yhteistulosten mukaan joukkueet laitetaan paremmuusjärjestykseen. Suora suomennos siis on maakuntien joukkuemestaruudet. Mikäli käsitin oikein kuulutuksista niin tämä oli ensimmäinen laatuaan ja tykkäsin tapahtumasta todella paljon. Kilpailut pidettiin Kohlerhofissa, joka on tirolilainen lännenratsastustalli. Puitteet olivat todella upeat, suuri osa pihasta oli katettu, joten lauantainen kevyt sadekaan ei haitannut. Paikalla oli erittäin hyvä buffetti, josta siis sai oikeaa ruokaakin. Kasvisvaihtoehdon puuttuessa päädyin molempina päivinä syömään vain ranskalaisia, mutta muuten tarjolla oli perinteiseen itävaltalaiseen tyyliin Schizeleitä, jotain tirolilaista omaa ruokaa, makkaroita ja tietenkin olutta. Makean nälkään oli tarjolla omena- ja mansikkakakkuja sekä tietenkin Sacherkakkua.

Kisojen tasosta ja hevosista pitää mainita varmaan kanssa, ennen kuin pästän teidät katselemaan kuvia, jotka kertovat enemmän kuin minun selitykset. En osaa kuitenkaan välittää tunnelmaa blogin kautta yhtä hyvin kuin mitä sen itse koin. Täytyy kyllä todeta, että yhtään ei tarvitse hävetä Suomen tasoa lännenratsastuksessa. En ole ihan varma minkä tasoiset kisat nämä oli, mutta voisin olettaa, että kisattiin kansallisia luokkia, koksa tämä viikonloppu oli osa Alpen Cupia. Yleisesti ottaen taso Suomessa on mielestäni parempi kuin täällä, suoritukset ovat tasaisempia ja ero huippujen ja vähemmän huippujen välillä ei ole niin iso. Mutta kyllä täälläkin osataan, ei sen puoleen. Täällä esimerkiksi jokainen reininghevonen liukui paljon paremmin kuin Suomessa. Pleasure luokat ratsastettiin vähän nopeammassa tempossa yleisesti ottaen mitä Suomessa olen nähnyt kansallisissa luokissa. Ja huippujen radat ovat täälläkin uskomatonta katseltavaa.

Oli jännä pitkästä aikaa olla katsomassa länkkärikisoja. Trailia katsoin lähinnä ratsastajan näkökulmasta ja pystyin samaistumaan hyvin siihen miltä hevonen tuntuu sillä hetkellä ratsastaa ja miten korjaisin missäkin tilanteessa. Suurimpina huomioina ehkä se, että hevoset eivät keskittyneet kunnolla tekemiseen, jolloin tehtävät tulivat vähän yllättäen eteen ja sieltä otettiin turhia virheitä. Monet ratsastivat myös keskittymisen tasoon nähden ihan liian lujaa ja etenkin pujottelutehtävässä meinasi tulla monelle kiire. Viimeisen pysähdyksen jälkeen radalla oli vielä yksi puomin ylitys, mutta monet jättivät ratsastamisen pysähdykseen ja hevoset lähtivät liikkeelle loppukäyntimoodissa ja tekivät virheen viimeisellä puomilla. On jännä miten Jaikun sairaus on opettanut kiinnittämään huomiota hevosen keskittymiseen. Jaikullahan ei ole oireita silloin, kun se keskittyy täysillä siihen mitä se on tekemässä. Nyt pitkän ratsastamattomuuden jälkeen huomasin pohtivani usein ratsastuksen ja etenkin kilpailemisen mielekkyyttä. Jotenkin tuli tunne, että kaikki hevoset eivät olleet onnellisia ratsastajiensa kanssa ja se on noussut ainakin itselleni hyvin tärkeäksi kriteeriksi hevosten kanssa touhuamisessa. Asiaan ehkä liittyy pintapuolinen tutustuminen Nevzorovin ajatuksiin, mutta en koe sitä pahana. Kyllä hevosenkin pitää tykätä ja nauttia siitä mitä tehdään yhdessä, hevosen tulisi oikeasti haluta tehdä ratsastajansa kanssa yhteistyötä eikä tehdä sitä näennäisesti vain sen takia, että muuten tulee selkään. Meillä onkin Jaikun kanssa tavoitteena päästä sellaiselle yhteistyöntasolle, että voidaan suorittaa trail-rata pelkällä kaulanarulla tai jopa ilman varusteita. Nevzorovin lisäksi inspiroiduin kovasti jo aiemmin mainitsemastani kirjasta Die Seelenkraft der Pferde. Huomaan, että tämän kevään tapahtumat ja ratsastamattomuus ajaa ajatteluani hevosista hippimäisempään suuntaan, mutta katsotaan kuinka pitkälle se vielä menee. Aika näyttää ja Jaikulla tulee varmasti olemaan asiaan suuri vaikutus, joten katsellaan.

Nyt kuitenkin niihin kuviin, ennen kuin kaikki tylsistyvät pelkän tekstin lukemisesta. Ja täytyy vielä lisätä, että olen niin onnellinen asuessani näissä maisemissa. Rakastan Tirolia paljon ja viime viikolla Steyrissä ollessani tunsin pitkästä aikaa halua mennä kotiin. En muista milloin olisin viimeksi halunnut mennä kotiin, Suomessa se ei ole ollut kyllä pitkään aikaa eikä Steyrissäkään koskaan tullut kaipuuta kotiin. Joten ainakin toistaiseksi olen löytänyt kotini täältä. Kuvissa on siis lempihevosiani kisoista + yksi haflinger, joka nyt ei ollut mitenkään suosikkini, mutta oli pakko kuvata kun joku kerrankin oli kisoissa muulla kuin "oikealla" lännenhevosella. Etenkin tuo kuvissa esiintyvä rautias toi mieleeni Jaikun hyvin voimakkaasti, jotenkin päässä ja ilmeessä on jotain samaa. Reininghevosista en edes yrittänyt ottaa kuvia, koska ne harvoin onnistuvat, vaikka maneesi olikin tällä kertaa todella valoisa.