Suomitytöt valloittaa maailman

Mä olen niin ylpeä itsestäni tällä hetkellä, eiköhän joku tilanne taas palauta mut maan pinnalle, mutta toistaiseksi tuntuu siltä, että olen ehkä oppinutkin jotain. Nimittäin saksaa. Kävin aaton aattona naapurin luona kahvilla ja juttelin sujuvasti saksaksi (!) kaksi tuntia ja olin kartalla koko ajan siitä mistä puhuttiin. Suurin voittaja fiilis ikinä. Seuraavan kerran pääsin harjoittelemaan kunnolla viime lauantaina kun tallinpitäjä pyysi meitä kahville ja näytti toisen tallinsa sen jälkeen. Ehkä mulla on vielä mahdollisuuksia oppia tämä kieli sujuvasti. Ei siinä, kuullunymmärtäminen on parantunut huomattavasti ja sen kanssa ei juurikaan ole enää ongelmia, kunhan vastapuoli puhuu saksaksi tunnistettavaa saksaa eikä Itävallan omaa mongerrusta. Puhuminenkin on sujuvampaa kuin tänne tullessa, mutta virheitä tulee silti enemmän kuin laki sallii. Kuka on ensinnäkään keksinyt sanoille suvut ja sen lisäksi säännön, että suku, luku ja sija tulee näkyä jokaisessa mahdollisessa paikassa. Joten kompastuskiviä tässä kielessä piisaa ja nauroinkin sitä tutorilleni aiemmin, että saksan kielioppi on selkeästi kehitetty sitä varten, että saksalaiset pääsevät nauramaan ulkomaalaisille, jotka yrittävät puhua saksaa.

Mutta asiaan, tarkoitus ei ollut kertoa postauksen verran siitä kuinka mukamas osaan paremin saksaa, vaan siitä kuinka hieno hevonen minulla on. Homman nimi oli toisinsanoen maastolenkki tallinpitäjän ja yhden jokerijäsenen kanssa. Aiheutettiin Jaikun kanssa suurta hämmennystä jo siinä vaiheessa, kun päästii tallin pihalle ja muut huomasivat, että aion lähteä ratsastamaan ilman satulaa. Eihän Jaikkua voi enää kiusata satulavyöllä, kun ressukan maha on jo niin iso ja se joutuu kaiken lisäksi raahaamaan mua selässään ympäri maita ja mantuja. Totesin vaan muille, että Jaikku on liian paksu satulalle ja se oli jostain syystä muiden mielestä hauskaa. Tallinpitäjä oli itse saanut laitettua satulan yhdelle siitostammalleen, joka varsoo ennen Jaikkua ja jolla on vielä isompi maha, mutta ei anneta sen häiritä... Lenkki sujui oikein hyvin ja vuoristossa kun asutaan niin kuvaavin selostus reitistä olisi ehkä seuraava: Ensin mentiin pitkään alas ja sen jälkeen kiivettiin ylös. Jaikun mielestä muut olivat ihan liian hitaita ja ylämäkeen olisi pitänyt saada laukata, vaikka oli tarkoitus tehdä käyntilenkki. No kompromissina Jaikku ravasi (ilman lupaa kylläkin) mäen puoleen väliin, jossa loppui puhti ja tyttö tyytyi kävelemään loppumatkan. Puoliveriset edustivat pelkäämällä puukasaa, kaivon kantta ja jotain mystistä voimaa keskellä avaraa peltoa. Jaikku tallusti maisemia katsellen rauhassa koko matkan ja sai jo lenkin aikana ja sen jälkeen hyvin paljon kehuja ja ihmetystä muilta kuinka rohkea se on. Vaikka Jaikku the city-hevoselle tällä lenkillä ei ollut mitään ihmeellistä, ei edes junia tai rekkoja. Olin niin ylpeä pienestä suomenhevosesta, joka teki vaikutuksen muihin jo pelkän maastokävelyn aikana. Saa nähdä mitä muut sanovat, kun Jaikku alkaa ohjasajaen liikkua varsomisen jälkeen, jotta päästään taas eroon siitä mahasta. Eiköhän me vielä valloiteta maailma Jaikun kanssa ja kohtahan niitä on jo kaksi, joten maailmanvalloitus operaatio saa apujoukkoja. Tätä hevosta ei ole kyllä kertaakaan tarvinnut hävetä täällä, ei käytöksen eikä minkään muunkaan syyn takia. Olen niin ylpeä ja onnellinen Jaikusta, on se vaan niin hieno hevonen oli muut mitä mieltä tahansa.

Koska kuvia ei tältä päivältä ole niin tässä kuva juuri Itävaltaan suupumisen
jälkeen ensimmäiseltä tallilta.