Kuinka paljon yksi yö voi muuttaa?

Puhun siis uuden vuoden yöstä. Vielä eilen elimme vuotta 2013 ja tänään on alkanut uusi vuosi ja uudet kujeet. Vuoteen 2013 mahtui paljon iloja ja suruja ja muutoksia. Viime tammikuussa olin tähän aikaan Espanjassa viettämässä lomaa perheeni kanssa ja samalla valmentautumassa vanmentajani luona. Palasin sieltä kuun puolivälin paikkeilla takaisin koulun penkille. Olin opiskelija. Sain taistella muutamien opettajien kanssa kursseille pääsemisestäni tietokatkoksen takia, mutta samalla odotin Jaikkua kotiin äitiyslomalta. 18. päivä tammikuuta Jaikku tuli takaisin kotiin ja pääsin aloittamaan ratsastamisen. Muistan vieläkin miten ensimmäisenä viikonloppuna pakkasta oli yli 30 astetta ja silti jollain ilveellä selvisimme Jaikun kanssa hengissä kahden tunnin maastokävelyistä, joita oli pakko tehdä imettämisen loppumisen takia. Hevonen kun ei saisi jäädä seisomaan silloin, kun imettäminen loppuu, vaan liikunnalla vähennetään utaretulehduksen riskiä.

Helmi- ja maaliskuun yritin treenata Jaikun kanssa enemmän tai vähemmän tosissani. Lajina oli tällä kertaa kouluratsastus, johon Jaikku suostui yllättävän kivuttomasti. Koskaan aiemmin hevonen ei ollut liikkunut niin hienosti kuin mitä se liikkui alkuvuodesta. Jokaisella ratsastuskerralla tuntui, että mentiin eteenpäin ja fiilikset olivat kohdallaan. Kuitenkin kaikki ei ollut ihan kohdallaan. Jaikku kompuroi enemmän kuin aiemmin ja veti kerran irti ollessaan nurin ja useamman kerran polvilleen. Jokaisella ratsastuskerralla kompasteltiin ja etenkin maastossa, kun vauhdit kovenivat, ei ollut harvinaista, että sai pelätä hevosen nurin menoa. Samalla Jaikun oikea etupolvi alkoi kerätä nestettä ja vähän sen jälkeen vastakkainen takajalka muuttui tavallista nesteisemmäksi. Varasimme ajan Viikkiin, koska jotain on nyt vialla. Koitin miettiä niitä vähemmän ikäviä vaihtoehtoja, kuten luupiikkiä polvessa, josta selviäisi pelkällä leikkauksella ja kuntoutuksella. Takaraivossa oli kuitenkin ikävä kutina siitä missä vika oikeasti piilee.

Huhtikuun puolivälissä koitti sitten klinikka-aika. Hain kaverilta tarikun lainaan ja ajoin ensimmäistä kertaa yhdiselmää edellisenä iltana ja matkustin Jaikun kanssa kaksistaan seuraavana päivänä klinikalle. Joku väitti hulluksi, mutta minkäs teet kun vakikuski on poissa ja klinikalle pitää päästä. Matka meni kuitenkin hyvin ja Jaikku käyttäytyi erittäin mallikkaasti. Klinikalla aloitettiin ontumatutkimuksella ja yhdellä vilkaisulla lääkäri totesi, että vika ei ole jaloissa vaan neurologisella puolella. Päästiin (jei..) sitten neurologisiin testeihin, joissa uusi lääkäri ei saanut samoja reaktioita esiin kuin ensimmäinen. Lopulta ainut toivo oli, että kaularangan röntgenissä näkyisi jotain. No sieltähän löytyi vaikka mitä ja diagnoosina kaularangan artroosi. Ei pitäisi olla periytyvää, mutta menee iän myötä huonompaan suuntaan eikä ratsastamista turvallisuuden takia suositella. Tunteet olivat vähintäänkin sekavat, koska klinikalle mennessä minulla oli ratsu ja nyt pelkästään siitoskäyttöön sopiva hevonen. Klinikalta kotiuduttua alkoi orin etsintä. Ilman ratsua ei voi olla määrittelemätöntä aikaa, joten jos Jaikun astuttaa nyt niin se on vain viisi vuotta, kun saa oman ratsastuskuntoisen hevosen käyttöön. Huhtikuun lopussa Jaikku oli jo astutettu ensimmäisen kerran ja jäätiin jännäämään miten kävi.

Toukokuu ja kesäkuu menivät ratsutettavia ratsastaessa. Tähän mennessä niitä oli kerääntynyt jo kolme ja niiden kanssa aika kului vauhdilla. Samalla aloitin kesäopinnot, joiden kanssa saikin ahertaa Ruotsiin lähtöön asti. Kesäkuussa tuli kuitenkin pakonomainen tarve päästä tuulettamaan päätä Jaikun selkään ja käytiinkin pieni maastokävely. Oli oikein rentouttavaa, kyllä sitä hevosta osasi ihan eritavalla arvostaa pitkän tauon jälkeen. Toukokuussa meillä oli ensimmäinen ultra ja tiinettä näytti. Oli se hieno fiilis nähdä se pieni alkiomöykky ja tietää, että se on tuleva oma hevonen.

Heinäkuussa lähdin Ruotsiin kielikurssille ja äiti jäi hoitamaan Jaikkua. Ennen Ruotsiin lähtöäni meillä oli kolmen kuukauden ultra ja kaikki näytti vieläkin olevan hyvin. Vietin Billströmskassa yhdet elämäni hienoimmista viikoista, opin ruotsia ja sain monta uutta hyvää ystävää, joiden kanssa olen vieläkin yhteydesä. Ruotsissa oloaikanani Jaikku sai jonkin allergisen reaktion ja iho oli kokonaan pienien pattien peitossa. Äiti sai patit laskemaan, mutta ne nousivat elokuussa kotiinpaluuni jälkeen uudestaan. Vieläkään ei ole tayttä varmuutta mikä ne nostatti, mutta omaan heinään vaihtaminen rauhoitti tilanteen lopullisesti. Elokuussa hoidimme kesän toista ja viimeistä silmätulehdusta, jonka Jaikku onnistui saamaan jostain, vaikka piti ötökkähuppua päässään vuorokauden ympäri.

Elokuun loppu meni muuton valmisteluissa ja kouluhommien viimeistelyssä. Kaksi viikkoa oli aikaa ja ihan liikaa tekemistä, mutta kunnialla selvittiin matkaan. 4.9. laiva starttasi Vuosaaren satamasta kohti Saksaa ja uusia kuvioita. Muutaman päivän päästä saavuimme Itävaltaan, jossa alkoi oman asunnon ja hevoselle uuden tallipaikan etsiminen. Melko heti oli selvää, ettei Jaikku voi jäädä sinne tallille, josta olimme saaneet tallipaikan Suomesta käsin. Kirjoitan vielä matkasta ja tallikuvioista oman postauksen paremmalla ajalla.

Syksy meni omalta osaltani koulussa ja Jaikulla lähinnä totutellessa paikalliseen hevoskulttuuriin puolipäivätarhauksineen. Vaihdoimme vielä kerran tallia nykyiselle tallillemme, jossa on tarkoitus olla toistaiseksi, vaikka sielläkin on tottakai puutteita, missä ei olisi. Vuosi huipentui perheeni vierailuun täällä joulun aikaan.

Mikä muuttuu vuodelle 2014?

Tänä vuonna syntyy kauan odotettu varsa, tänä vuonna valmistun enkä ole enää opiskelija, vaihtoaika Itävallassa loppuu... Tuntuu, että muutoksia on paljon ja en tiedä miten niihin voi varautua ja mitä ne tuovat tullessaan. Varsan syntyminen on tietenkin hieno asia ja sitä odotan innolla, tiineyslaskuri on ollut viime aikoina kovassa käytössä :) Odotan sitä, että pääsen puuhailemaan varsan kanssa ja opettelemaan Jaikun kanssa kunnolla ohjasajoa. Onhan siltä saatava varsamaha pois... Hevosten kanssa tulen varmasti oppimaan paljon uutta ja ehkä kehittelemään uusia näkökulmia lähestyä asioita.

Valmistuminen puolestaan on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta on mahtavaa valmistua ja päästä pois koulusta, mutta toisaalta tuntuu, että en ole valmis. En osaa tehdä tämän alan töitä, enkä varmaan kyllä saakaan niitä ulkomailta, minne haaveilen jääväni. Haluaisin vielä jäädä kouluun lusmuilemaan ja kuluttamaan aikaani, tällä kertaa ehkä normaalilla tahdilla opiskellen. Mutta kuitenkin olisi kiva vihdoin saada oikeaa palkkaa ja koulusta aiheutuva stressi loppumaan. Ja palkka helpottaisi myös lisääntyneiden hevosten elättämistä. Mene ja tiedä mitä tapahtuu. Tämän hetkisenä päähän pistona on hakea saksankieliseen koulutusohjelmaan täällä, joka tarkoittaa virallisen kielikokeen suorittamista. Eikä siinä vielä kaikki, vaan se koe pitää suorittaa jo helmikuussa. Iiiiiikkk... Ja tosiaankin vaihtoni täällä loppuu heinäkuussa, joten mikään ei enää sido minua tänne. Nyt tuntuu vahvasti siltä, etten ole palaamassa Suomeen ainakaan suoraan täältä, mutta muuten maailma on avoinna. Mistä sitä ikinä tietää mistä löytää itsensä kun vuosi seuraavan kerran vaihtuu. Koulun ja vaihdon loppuminen tavallaan lopettaa sen tutun ja turvallisen arjen, joka on ollut samanlaista jo pidemmän aikaa. Koulun osalta puolitoista vuotta ja vaihdon osalta puoli vuotta. Tavallaan hieno tilanne, kun voi päätyä tekemään mitä tahansa, mutta toisaalta ehkä jopa vähän ahdistava, kun ei todellakaan voi tietää mistä löytää itsensä ensi syksynä.