Ikävä

Tänään on ollut ihan järjetön ikävä Jaikkua. Tilannehan on se, että Jaikku joutuu jäämään Rubinan kanssa Steyriin siiheksi kunnes Rubina lähtee takaisin omaan kotiinsa. Aikaa siihen ihmeeseen on vielä neljä kuukautta, miettikää n e l j ä  k u u k a u t t a! Sen aikana tulen näkemään Jaikkua luultavimmin joka toinen viikonloppu, mikä on aivan liian harvoin. Liekö tämä ikävä tullut tämän viikonlopun länkkärikisoista, joita olin katsomassa vai mistä mutta haluaisin päästä Jaikun luo just nyt heti. Koko viimeisen vuoden ja etenkin tämän kevään tapahtumat ovat lähentäneet meitä Jaikun kanssa entisestään ja jos mahdollista niin siitä hevosesta on tullut vieläki tärkeämpi kuin aiemmin.

Tuloksena on ollut se, että olen pitkin päivää vuorotellut onnellisuuden huipulla ja itkun partaalla. Ei ollut kerta eikä kaksi kun kisoissa nieleskelin kyyneleitä, kun näin hyvää ratsastusta missä hevonen ja ratsastaja tekivät oikeasti yhteistyötä. Toisaalta leijuin välillä seitsemännessä taivaassa kun vain katselin maisemia ympärilläni ja ajattelin, että olen vihdoin muuttanut ulkomaille. Asia, josta olen tavallaan haaveillut jo pitkään. Voin myös kertoa, että ei ole hyvä ajatus alkaa katsomaan valokuvia myöhään illalla ja pohtimaan asioita, sehän ei voi päättyä kuin kyyneleisiin.

Pohdin mitä kaikkea Jaikun kanssa on koettu, mistä on lähdetty ja mihin on päädytty. Saan kiittää Jaikkua niin paljosta, sillä ilman sitä hevosta olisin niin paljon tyhmempi monien asioiden suhteen. Se hevonen on opettanut enemmän kuin mitä on mahdollista ja uskon, ettei se ole antanut vielä kaikkeaan. Toisaalta mietin myös sitä, mistä kaikesta olen Jaikun takia joutunut luopumaan. Isoimpana asiana tällä hetkellä on ratsastus. Aiempi joka päiväinen treeni on vaihtunut köpöttelyyn kerran muutamassa kuukaudessa. Alkuun sitä kaipasikin hevosen selkään ja olen hyvin kiitollinen siitä, että sain silloin ratsastaa monia hienoja hevosia ja oppia niiltäkin jotain, mutta ne eivät voineet täyttää Jaikun paikkaa. Muutaman kuukauden päästä oli pakko päästä Jaikun selkään takaisin, edes kävelylenkille. Tänne tulon jälkeen en ole pahemmin ratsastanut eikä ole kyllä tehnyt mielikään vieraiden hevosten selkään. Ainut minne haluaisin on Jaikun selkään, mutta se ei ole siinä mittakaavassa mahdollista kuin ennen. Tuli kyllä ikävä niitä aikoja, kun katselin trail ratoja ja mietin miten Jaikku olisi tykännyt ja miltä onnistuminen tuntuu.

Siitä päästiinkin sulavasti pohtimaan tulevaisuuden hevoskuvioita. Toinen harrastuskaverihevonen olisi kiva, mutta asia ei ole niin yksinkertainen kuin voisi kuvitella. Katselin kuvia Lennistä ja mietin millainen siitä olisi tullut. Samalla myös mietin miksi näin piti käydä. Lenni oli niin täydellinen pieni persoona. Selailin myös Joikun varsakuvia, kyllä niissä samaa on vaikka ihan erilaisia hevosia kuitenkin. Pelottaa, että joku ostaa Joikun ja se päätyy vieraisiin käsiin. Ei siinä, ettei se voisi olla hyvä koti, mutta Joiku on kuitenkin Jaikun ainut elossa oleva jälkeläinen ja saattaa olla mahdollista, että jääkin sellaiseksi. Pyörittelin mielessäni Joikun ostamista sen kanssa puuhailua. Toisaalta ajatus tuntuu oudolta, koska olen aina asennoitunut siihen, että Joiku ei meille tul eja se on muiden hevonen. Toisaalta se on kuitenkin pala Jaikkua ja erittäin hieno tamma. Ja jotta asia ei mutkistuisi yhtään enempää niin pohdin Jaikun kanssa käytyä keskustelua. Ennen sitä halusin kovasti toisen hevosen, joko ostamalla tai jollain ilveellä Jaikun astuttamisella, mutta sen jälkeen ne halut loppuivat kuin seinään. Enää ei tehnyt mieli toista hevosta, koska tiesin, että Jaikulla on vielä paljon annettavaa, vaikkakaan ei sillä tavalla kuin olin aina suunnitellut. Jaikku kuitenkin johdatti minut lännenratsastuksen pariin, mitä en todellakaan kadu, joten saa vain nähdä mitä sillä on seuraavaksi mielessä.

Toisaalta en kaipaa enää juurikaan ratsastamista, kaikkeen tottuu. Kunhan Jaikulla pääsee välillä mielenvirkistys/terapia köpöttelemään niin hyvä. Huomasin kisoissakin kyseenalaistavani usein ratsastuksen miellekkyyttä niin ratsastajan kuin hevosenkin kannalta saati sitten kilpailemisen järkevyyttä.Toisaalta kisoissa nousi taas kipinä päästä kunnolla ratsastamaan ja treenaamaan portteja ja neliöitä ja vaikka mitä ja tiedän, että nälkä kasvaa syödessä, joten en tiedä kuinka pitkään pelkkä köpöttely kuitenkaan riittäisi. Mutta jottei mene liian vakavaksi ja veny hehtaarin pituiseksi niin loppuun vielä kuvia meidän kolmikosta.

Jaikku elokuussa 2010

MayDay Show 5/2011

Ylioppilas 2011

Ilmavoimien Teknillinen Koulu II/11

Voiliina 8/2012

Jaikku ja Joiku 2012

Voiliina

Voiliina

Jailiina 6/2013

Jailiina 9/2013

Jailiina ja Jaikun Henkäys 4/2014

Kieli :)

Jailiina ja Rubina Phantasia 5/2014

Eihän siihen mennyt kuin kaksi kuukautta..

.. meinaan uuden postauksen väsäämiseen. Motivaatio on ollut vähän kadoksissa kirjoittamisen suhteen ja toisaalta eipä tässä tunnu tapahtuneenkaan mitään ihmeellistä nopeasti mietittynä. Kuitenkin kun alkaa tarkemmin pohtimaan niin näiden kahden kuukauden aikana olen saanut koulun Itävallassa päätökseen, hyvästellyt monta kaveria takaisin koteihinsa, käynyt viidessä maassa, muuttanut ja puuhaillut kaikkea muuta pientä. Eli siis mitään ei ole tullut tehtyä :)

Jos käydään lyhyesti, mutta vähän tarkemmin läpi kuluneiden kahden kuukauden asioita ja aloitetaan vaikka alusta. Toukokuun puolivälissä matkustin siis Suomeen pariksi viikkoa ja samalla tehtiin reissu Venäjälle Karjalaan. Karjala oli ihan uskomaton kokemus ja sinne on pakko päästä takaisin. Maisemat olivat ihan huikeat ja viihdyin muutenkin oikein hyvin. Ainut pieni miinus siitä, että majoituspaikka oli homeessa ja ensimmäisen yön jälkeen en voinut oleskella yhtään ylimääräistä sisätiloissa tai sain kamalan päänsäryn, en pystynyt kunnolla nukkumaan ja kuumekin nousi. Kaikesta kuitenkin selvittiin ja päällimmäinen kokemus oli erittäin positiivinen.

Karjala, Venäjä 2014

Suomen viikon aikana ehdin moikata kavereita, käydä ratsastamassa Ladyllä ja moikkaamassa muitakin heppakavereita, niin ihmisiä kuin hevosiakin. Melko kiireinen viikko kaikenkaikkiaan, mutta tykkäsin. Etenkin oli ihan loistavaa ehtiä kaverin kanssa Porvooseen päiväksi ja juoruilla koko päivä ihan rauhassa kaikkea. Meillä on ollut perheen kanssa tapana käydä Porvoossa joka vuosi, mutta pitkään aikaan ei olla sinne porukalla lähdetty ja jo useampana kesänä olen halunnut mennä käymään. Jostain syystä se kuitenkin aina jää ja nyt vihdoin pääsin sinne uudestaan monen vuoden tauon jälkeen. Toinen paikka missä ollaan perheen voimin käyty vuosittain on Tammisaari, joten eiköhän Mia suunnata seuraavan kerran sinne ;)

Näistä on hyvä Suomi-ilta tehty

Suomesta palatessani yövyin yhden yön Münchnissä, koska lento oli niinkin myöhään kuin viiden kuuden aikaan perillä ja junia ei tunnetusti mene Steyriin enää niin myöhään... Tykkään siitä kaupungista paljon, joten sinänsä asia ei millään lailla haitannut ja pääsin taas kävelemään illaksi keskustaan. Siellä oli konsertti menossa, ei kylläkään mitään käsitystä, että miksi. Monilla oli plakaatit käsissä, mutta en saanut selvää mitä niillä yritettiin kertoa. Hostelli, jossa yövyin oli oikein mukava ja rauhallinen, vaikkakin selkeästi nuorison suosiossa, joten kaikki sujui oikein hyvin.

Viimeinen luento oli muistaakseni 5.6 ja tentti 12.6. Sen jälkeen en olekaan tämän koulun penkkejä pahemmin kuluttanut. Tentin tuloksista ei ole kyllä vieläkään mitään hajua, mutta ei anneta sen haitata, kaikki tarvittavat opintopisteet on päästy läpi jo ajat sitten. Nyt on tämän tytön koulusta jäljellä enää kesän Business Simulation kurssi, opinnäytetyön loppuun kirjoittaminen ja yksi verkkokurssi syksyltä. Sen jälkeen olen toivottavasti valmis tämän tutkinnon kanssa ja voi alkaa pohtia seuraavaa...

Welsin hevosmessuista innostuneena päätin lähteä Equitana Open Airiin, mutta masennus iski ennen kuin pääsin pihasta lähtemään, sillä melkein 800 kilometriä suuntaansa on aika paljon, vaikka autolla ajamisesta tykkäänkin. Joten päätin lähteä extempore Kroatiaan. Perjantaina ajoin ihmeellistä vuoristoreittiä Steyristä Graziin ja olin parhaimmillani päälle kilometrin korkeudessa, ei siinä maisemat olivat todella mahtavia. Yövyin Sloveniassa ja jatkoin aamulla Zagrebiin, Kroatian pääkaupunkiin. Siellä shoppailin ja kävelin keskustassa vailla pienintäkään käsitystä missäpäin kaupunkia olen ja miten ehkä pääsen takaisin autolle, mutta sivuseikkoja. Aina sitä jotenkin löytyy, koska minulla oli kyllä tilanteen varalle suunnitelmat a, b, c, d... Eli ei mitään hätää äiti. Iltapäivästä lähdin ajelemaan Unkariin, bongasin nimittäin kivankuuloisen kaupungin navigaattorin kartasta. Olin taas yötä Sloveniassa ja jatkoin sunnuntaina Unkariin ja Balaton-järvelle. Illalla turvallisesti Steyrissä monta upeaa maisemaa ja kokemusta rikkaampana.

Welsin hevosmessut, arabihevosnäyttely

Unkari

Reissun jälkeen olikin vuorossa muutto kesäkuun puolivälissä. Muutin siis töiden perässä Tiroliin toiselle puolelle Itävaltaa. Uusi paikka on todella kiva ja tuntuu ihan oikealta kodilta. Vieläkin on tavaroita ilman paikkaa, koska sitä ärsyttävää pikkusälää on jostakin syystä siunaantunut täällä olon aikana ihan kiitettävästi. Nyt ajellaan sitten Kirchbichlin, Steyrin ja Behambergin väliä marraskuuhun asti kunnes Jaikku on vapaa muuttamaan perässä tänne. Toivottavasti alakerran tallilla olisi tilaa ja päästäisiin Jaikun kanssa asumaan samaan paikkaan.

Pihatietä

Ja keskiviikkona hyvästelin japanilaiset ja hongkongilaisen kaverin/kaverit takaisin kotimatkalle. Oli mukava nähdä vielä viimeistä kertaa pitkään aikaan, ties vaikka törmättäisiin joskus Aasiassa tai Euroopassa. Mutta kuten joku viisas on joskus sanonut niin ei pidä olla surullinen siitä, että se on ohi vaan iloita siitä, että se tapahtui. Jospa tässä olisi nyt lyhyesti käyty läpi kaikki pääasiat, saa nähdä tuleeko niistä vielä tarkempia postauksia. Kuvia varmaan tulee enemmänkin näytille, mutta saa nähdä. Seuraavaksi siirrytään stressaamaan töiden alkua ja saksan puhumista, joten saa nähdä miten käy vanhojen rästissä olevien postausten kanssa.

Fiilistelyä laitumella

Nyt on asiat sitten niin, että hevoset on päässeet päiviksi laitumelle. Orivarsat ovat jo yötäpäivää ulkona, mutta tammat tulevat varsoineen vielä sisälle. Kävin maanantaina ottamassa porukasta kuvia, kun Rubina oli päässyt ekaa kertaa ulos muiden varsojen kanssa. Ei siis tehty Jaikun kanssa yhtään mitään, fiilisteltiin vaan nättejä maisemia ja lämmintä ilmaa ja tuoretta ruohoa. Viihdyin muutaman tunnin pelkästään hevosia katselemalla ja laitan muutamia kuvia tähän alle.

Kuvissa näkyy siis kaikki tämän kesäiset varsat, joista rautias on mun uusi rakkaus. Se on vaan jotenki nii kivan näkönen. Ensimmäisenä näkynyt musta varsa puolestaan liikkuu aikalailla täydellisesti ja ruunikko on kaikista arin. Rubina onkin sitten ihan oma persoonansa ja viimeisimpänä villityksenä se on keksinyt hyppiä pystyyn mua vasten...

Paluu äitiyslomalta arkeen

Eilen treenattiin Jaikun kanssa vähän ja näin ollen palattiin arkeen äitiyslomalta. Oltiin siis kentällä Rubinan kanssa ja laitoin Jaikun tekemään hommia ympyrällä. Ideana oli siis juoksuttaa, mutta homma hoitui vapaana, koska Jaikku pysyy ympyrällä ilman liinaakin ja silloin ei ainakaan saa varsaa solmuun liinan kanssa.

Oikeaan kierrokseen sujui todella hyvin ja Jaikku liikkui tosi hienosti ja teki siirtymisiäkin ihan kivasti. Ravi oli mukavan letkeää ja rentoa ja Jaikku venytti tosi hyvin eteen-alas, mikä oli tarkoituskin. Laukat nousivat maiskautuksesta ja mielestäni olosuhteisiin nähden pyörivätkin kivasti. Kentän pohja on siis haketta, jonka alla on kova hiekka, mikä tekee pohjasta vähän liukkaan, joten laukan tarkoitus oli lähinnä siirtymisten treenaaminen. Alaspäin siirtymiset oli vähän töksähtäviä, mutta niin ne on aina ollut. Vaatii vielä paljon treeniä, että saadaan lihakset siihen malliin, että Jaikku jaksaa kantaa itsensä siirtymisissä loppuun asti. Hommaa tietysti hankaloittaa se, että selästä käsin treenaaminen on hyvin rajoitettua Jaikun sairauden takia.

Jottei olisi mennyt liian helpoksi ja kivaksi niin vasen kierros aiheutti päänvaivaa senkin edestä. Jo syksyllä Jaikku ei liikkunut vasempaan hyvin ja suuttui aina jos siihen suuntaan piti mitään yrittää. Liikkeissä ei ollut mitään vikaa eli puhtaasti ja symmetrisesti se liikkui, mutta joku on pielessä. Ensinnäkin Jaikku ei halunnut kävellä metriäkään vasemmalle, vaan mieluummin juoksi jännittyneenä pää pystyssä jotain karkuun. Siinä vaiheessa kun alkoi pyytämään rennompaa ravia Jaikku päätti, että nyt riittää ja alkoi karkailla ympyrältä. Aina sen sai haettua takaisin, mutta selkeästi osoitti, että nyt ei ole kaikki hyvin. Laittaa miettimään, että onko jossain isompikin jumi tai kipu, koska en jaksa uskoa, että Jaikku olisi tehnyt sen vain kiusallaan. Toiseen suuntaan oli tosi hyvä, ihan niinkuin syksylläkin, ja toiseen ei mikään onnistu ja rentous on kaukana tekemisestä. No pitää katsoa saisiko hevosta jumpattua jotenkin ja muuttuuko liikkuminen vai pitääkö keksiä jotain muuta.

Tästä lähdettiin..

Tähän onneksi saatiin lopettaa

Ja loppuun vielä video, minkä tein meidän lainalapsen omistajille. Kirjottelen siitä enemmän, mutta pääsette ainakin näkemään millaisen veitikan kanssa touhutaan seuraavat puoli vuotta.

Kulttuurien välissä

Vapaus. Mitä on vapaus? En ehkä tiedä tarkalleen tai osaa määritellä sitä, mutta luettuani yhden kirjan tiedän, että se on se mitä olen etsinyt ja se on myös yksi syy siihen miksi tykkään olla ulkomailla. Kävin pääsiäislauantaina Krämerillä ostamassa Jaikulle ruokaa ja näin siellä kirjan, joka oli pakko ostaa. Ja onneksi ostin, sillä se käsitteli aihetta, josta haluan oppia lisää. Vaikka kirja oli saksaksi tuli se silti luettua ennätysnopeasti ja ymmärsin jopa kaiken lukemani, joten vois suositella sitä, vaikka oma saksantaito olisi heikompikin (ja ties vaikka se olisi käännetty muillekin kielille). Kirja on siis Nanda van Gestel-van der Schelin kirjoittama Die Seelenkraft der Pferde - Intuitiv mit Pferden kommunizieren eli vapaasti suomennettuna Hevosten sielunvoima - hevosten kanssa kommunikointi intuition avulla.

Kirja kertoo siis kirjoittajan elämästä ja siitä kuinka hän oppi kommunikoimaan hevosten kanssa intuition tai telepatian avulla, miten kukakin sen haluaa ilmaista. Nanda muutti Hollannista Amerikkaan miehensä työn takia. Hän joutui jättämään oman hevosensa Hollantiin, koska ei halunnut rasittaa jo vanhenevaa hevosta niin pitkällä matkalla, ja löysi oman oppimestarinsa Amerikasta - huonosti kohdellun valkoisen arabitamman. Kirjasta riittäisi aihetta useampaankin postaukseen ja niitä varmaan tuleekin kirjoitettua muutama, mutta nyt haluan keskittyä Nandan oivallukseen vapaudesta.

Nanda siis koki löytäneensä vapauden Amerikassa ja paluu takaisin Eurooppaan tuntui siltä kuin olisi teljetty takaisin talliin sen jälkeen, kun on saanut elää vapaana laitumella. Se lause kirjassa pysäytti, siltähän ajatuskin Suomeen palaamisesta tuntuu. En väitä, että asiat olisivat täällä yhtään paremmin kuin Suomessa, mutta palaaminen ahdistaa. Jo parin viikon tuleva loma Suomessa on ahdistanut jo pidempään. Kirjassa oli myös avattu syitä siihen, miksi ulkomailla oleminen on usein hyvin vapauttavaa. Syyksi kerrottiin, että ulkomailla ei ole osa sitä kulttuuria, mutta ei ole myöskään enää oman kulttuurinsa vaikutuspiirissä. Vaikeat tilanteet selittyvät sillä, että on ulkomaalainen eikä tunne uutta kulttuuria vielä hyvin tai että kyseinen asia tehdään omassa kulttuurissa ihan eri tavalla. Silloin ei ole minkään kulttuurin tai normiston "vanki" jos niin voi sanoa.

Sitä se on, vapaus meinaan. Voin tehdä enemmän haluamallani tavalla eivätkä ihmiset katso niin pitkään kieroon kuin paikallista katsottaisiin. Ulkomaalaisen status antaa paljon anteeksi. Suomessa tunnen kulttuurin hyvin ja ymmärrän joka ikisen kommentin ja katseen, olen kasvanut siellä ja tiedän myös ne asiat, joita ei sanota ääneen. Tiedän mikä on sallittua ja mikä ei ja mikä on tavallaan sallittua, mutta siitä seuraa vähintään supinaa selän takana ja friikin maine. Täällä asiat ovat toisin. Tiedän vain asiat, jotka on sanottu ääneen ja mitkä ovat kansainvälisesti sallittuja tai kiellettyjä asioita, esimerkiksi tiedän etten saa törttöillä liikenteessä tai pahoinpidellä ketään. Minua ei kuitenkaan rasita sanomattomat säännöt, koska en niitä tiedä. En ole kasvanut täällä, joten en tiedä kaikkien katseiden merkityksiä enkä ymmärrä edes kaikkea mitä minulle puhutaan. Se tavallaan suojaa paljolta. Saan olla rauhassa ulkomaalainen ja sen takia saan olla outo ilman, että tuomittaisiin niin pahasti kuin paikallista. Toisaalta joudun kyllä paljon todistelemaan osaamistani ja joskus arkisetkin asiat ovat taistelua, koska en ole yksi itävaltalaisista.

Etenkin hevosten kanssa olen jo useamman vuoden ajan ajautunut kauemmas valtavirran ajatusmallista. Suomessa tiedän mitä ei kannata sanoa ääneen ikinä ja mistä voi ohi mennen mainita jos asia tulee puheeksi. Täällä rajoituksena on useimmiten kieli, mitä osaan sanoa ja mitä en. Kuitenkin - koska olen se outo ulkomaalainen, joka ei osaa edes kunnolla saksaa - tuntuu siltä että saan touhuta vapaammin. Edellisellä tallilla katsottiin kyllä pitkään kun Jaikun kanssa vähän touhuttiin länkkärijuttuja, mutta en ymmärtänyt mitä meistä kuiskittiin. Silloin se ei niin haitannut. En tiedä olenko vieläkään löytänyt omaa paikkaani hevosten suhteen. Tuntuu siltä, että käsitys kaikesta on muuttumassa koko ajan ja nopeammin kuin meinaan itse pysyä perässä. Ehkä se oikea paikka löytyy vielä fyysisestikin jostain, tiedän jo aika hyvin millaisille ihmisille voin asioista ja kokemuksistani puhua ilman, että minua tuomittaisiin.

Tuli ehkä lievästi sekava postaus aiheesta, mutta eivätpä ne ajatukset ole omassa päässäni yhtään sen selvempinä. Täydennellään jos tulee jotain tähdellistä vielä mieleen.

Jaikun Henkäys

9.4.2014-24.4.2014

Kiitos siitä ajasta, joka saatiin viettää yhdessä. Se antoi paljon, vaikkei kestänytkään pitkään.

Ohi on 350!

Ja nyt ei ole kyse intistä, vaan varsasta. Vihdoin pääsin näkemään sen pienen ihmeen, jota on odotettu 350 päivää viime keväästä asti. Varsa syntyi 21.30 Itävallan aikaa 9.4.2014. Oltiin muutaman viikon ajan äidin kanssa oltu tallilla aina samoihin aikoihin illalla ja pidetty Jaikulle seuraa muutama tunti. Silloin keskiviikkona kun mentiin tallille niin Jaikku oli vähän levottomampi kuin yleensä ja päätin käyttää sen sitten kentällä juoksemassa jos se olisi helpottanut oloa. Sisälle tulon jälkeen alkoi kunnon supistukset ja aika pian Jaikku oli maassa makaamassa ja minä seisoin vieressä. Mihinkään en saanut lähteä ettei Jaikku hätääntynyt, joten näin koko varsomisen noin metrin päästä. Kaikki sujui muuten hyvin, mutta varsa tuli ulos etujalat ristissä ja kieli violettina suusta roikkuen.

Sen jälkeen ongelmat vasta alkoivatkin, kun pystyyn nousemiseen meni tavallista kauemmin aikaa ja tissille meno ei meinannut onnistua millään. Jaloille päästyään kaikki muu sujui, paitsi imeminen (refleksi oli kyllä) ja makuulle käyminen. Tissin löytämistä piti auttaa, mutta yhtään ei silti saanut ohjata ja pullokaan ei kelvannut. Kun tissi vihdoin löytyi onnistui tyyppi rullaamaan nisän jotenkin suuhunsa niin, ettei maitoa tullut imemisestä huolimatta kunnolla. Kaiken säätämisen jälkeen ongelmaksi muodostui nukkumaan käyminen, joka ensimmäisellä kerralla hoitui kaatumalla seinää päin ja jäämällä siihen nukkumaan ja toista kertaa ei enää jaksettu vahtia, kun siitä ei meinannun tulla mitään. Tyyppi vain käveli tai joi aina kun makuulle meno ei meinannut onnistua. Välillä nojattiin otsaa äidin kylkeen kun väsyttin niin paljon, mutta etujalat eivät totellee hallitun maahan lasketumisen onnistumiseksi. Tulee tämäkin postaus aika myöhässä, mutta aina ei voi voittaa ja katsotaan jos saisin vielä tarkempaa yhteenvetoa kirjoitettua joku päivä. Tällä hetkellä vaan oppari menee blogin edelle, kun vihdoin sain siihen vauhdin päälle ja löysin kunnon lähteitä. Joten lopuksi vielä kuvia pikkuTyypistä. Ensimmäiset neljä on otettu kännykällä ensimmäisenä iltana ja loput ulkokuvat on ensimmäiseltä ulkoilukerralta kahden päivän ikäisenä.